Ja kun hän mennessään vastasi luutnantin kunniantekoon, sävähti hänen iloisista silmäkulmistaan veitikkamainen sädekimppu. —
Hämillään luutnantti Vahlberg ratsasti takaisin kentälle. Hän sitoi hevosensa aitaan, ruohoiselle paikalle ja lähti itse puistoon, painuen syvälle syrjäiseen sopukkaan. Hetken hän istui penkillä paperossia poltellen. Sitten alkoi hiekkakäytävältä kuulua hätäisten askelten rapse ja nuori nainen kiiti vinhaa vauhtia eteenpäin.
Huudahdus! Nuoret lepäsivät toistensa sylissä ja vieno ääni kuiskaili.
— Voi Arttur. Minä luulin, että sinä olit jo mennyt ja olin hirveän levoton. Juna oli niin paljon myöhässä.
Luutnantti hymyili miellyttävällä tavallaan.
— Lupasinhan sanoa sinulle jäähyväiset, Maria. Mutta isäsi arvasi.
Hän tietää…
IV.
Hyökkäys.
Senjohdosta että ryssät olivat jo aikaisemmin olleet varoillaan ja väijyneet sopivaa tilaisuutta, olivat he heti valmiina hyökkäämään.
Suomalaiset rajavartio-osastot, jotka vihollisen tuhatpäisten laumain oli onnistunut yllättää, perääntyivät vastahakoisesti ja ikäänkuin karhu päätään ravistellen. Oli mahdotonta kestää sitä hirvittävää granaattisadetta, minkä ryssäin hyvinvarustettu, uudenaikainen tykistö sylki kidastaan. Vihollisjoukot tunkeutuivat yli rajan, valloittivat rataa Terijoelle saakka ja heidän rintamansa kulki maantien suunnassa Terijoelta Lintulaan, kääntyi siitä jokivartta pitkin Siiralaan ja edelleen pohjoista kohti Raudun itäpuolitse siihen mutkaan, jossa Taipaleen joki yhtyy Suvantoon. Metsäpirtin olivat he jo valloittaneet.