Loppu-heinäkuun lämmin yö oli kiehtovana levittäytynyt yli Helsingin.
Vieno ja lauhkea henkäys tulvahti sisään sairaalan avoimesta ikkunasta ja liikutti unisesti valkeita kaihtimia, joiden takana, suuressa maljakossa, ruusut tuhlasivat tuoksuaan.
Sängyssä lepäsi laihtunut ja kalvakka mies, jonka kasvoilla hämärästä huolimatta saattoi huomata nopeaa ilmeiden vaihtelua ja jonka vaalentuneet huulet liikahtelivat unessa. Sivummalla, vuoteen pään peitossa, niin ettei sairas saattanut häntä nähdä, istui vaaleakutrinen sisar, niin liikkumattomana kuin kuva, suurilla, sielukkailla silmillään tarkkaavasti seuraten nukkuvan eleitä, joista kuvastui kiihkeyttä.
Yhtäkkiä sairas kavahti istualleen ja harhaileva katse kulki ympäri huoneen; sitten kuului syvä huokaus ja hän jäi epämukavaan asentoonsa, hajamielisenä eteensä tuijottaen.
Silloin laskeutuivat lempeät kädet hänen harteilleen, painaen hänet takaisin makaavaan asentoon, ja vieno ääni kysyi.
— Mikä teidän on, kenraali?
— Näen unta, potilas vastasi. — Mutta yhäkö te valvotte täällä?
— On määrätty, ettei kenraalia saa jättää yksin.
— Niin, mutta herätessäni näen aina teidät. Tehän uuvutte.
Tumma puna karkasi nuoren naisen kukkamaisille kasvoille.