— Ei ollenkaan. Yö on niin lumoava.
Syntyi hiljaisuus. Sairaan katse jäykkeni taas tuijotukseen ja hänen huomaamattaan sisar vetäytyi entiselle, syrjäiselle paikalleen.
Potilaan unesta ei kuitenkaan tullut mitään. Hän vääntelehti levottomana. Kiihkeitä mielikuvia syntyi ja katosi, ja toisinaan hän oli ryhtyä kyselemään jotakin. Sitten hän muisti, miten niukkoja vastauksia hänelle annettiin ja alistui tohtorin määräyksiin.
Kului puoli tuntia. Kello löi kerran… Sitten se löi kahdesti.
Hiljaisten askelten kahinaa kuului matolta ja äskeinen, kuiskaava ääni kysyi.
— Ettekö nuku kenraali? Tahdotteko, että annan teille unijuomaa?
— En tahdo, kiitos. Aamulla tuntuu ilkeältä… Nyt minun on hyvä olla… Ettekö sano minulle mitään?
— Mitä sitten?
— Jotakin, mitä tahansa. Kuin unen läpi olen kuullut aivotärähdyksestä, sisäisestä verenvuodosta, tai sen tapaisesta… Mutta en ole enää sairas, heikko vaan. Minä janoan tietoja.
Sisar katsoi maahan ja hänen pitkien ripsiensä varjot tekivät madonnamaisiksi hänen soikeat kasvonsa, joiden piirteet hämärä omituisesti pehmensi. Hän vaikeni.