— En tahdo, sairas alistuneesti vastasi, huokaisten pitkään ja tyyten vaieten.
Sitten tottuneet, lempeät kädet järjestivät hellävaroen hänen peitettään ja lämmin henkäys lehahti hänen kasvoilleen. Hän seurasi sormien notkeita liikkeitä; omituinen, hyväilevä tunne lämmitti häntä, kun hän tunsi noiden kauniiden käsien kosketuksen. Hämärä, utuinen onnen aavistus täytti hänen sydämensä. Mutta nopeasti se katosi. Entisyys sukeltausi herkistyneeseen mielikuvitukseen ja hän muisti ikänsä.
Yön hiljaiset hetket vaelsivat hitaasti ohitse. Kello löi taaskin…
Silloin kuului kumea jyrähdys. Sairaalan perustukset vapisivat ja ruudut helisivät akkunoissa. Sitten seurasi toinen… kolmas.
Sairas kavahti istumaan.
— Mitä se on? hän kysyi.
Solakka, kalpea tyttö seisoi pelästyneenä vuoteen ääressä, kykenemättä vastaamaan.
Taas pamauksia, nyt jo aivan lähellä… yhä uusia, yhä tiheämmin…
Ikkunat sälähtivät sirpaleiksi… Kumeaa pauhua kuului ulkoa…
Sitten äänekästä huutoa, kirkaisuja, voivotuksia.
— Ryssän laivasto… Helsinkiä pommitetaan! potilas huudahti, ponnistaen ylös vuoteestaan, ollenkaan muistamatta sairautensa vaatimuksia.
— Voi kenraali, ette te jaksa nousta, kuului väräjävä ääni hänen viereltään.