Sairas ei tuntunut sitä huomaavankaan.
— Kuinka se on mahdollista? Mitä tehdään Suomenlinnassa? Kuinka ne osuvat tänne asti? mutisi kenraali kiihtyneenä.
— Voi, kenraali, mitä se on?
Pauhu ja jyrähdykset kasvoivat yhä valtavammiksi. Silloin tällöin leimahteli kirkkaita salamoita… Nuori nainen väänteli onnettomana käsiään.
— Neiti, tahdon pukeutua, kuului terävä ääni, joka oli saanut entisen, käskevän sävynsä.
* * * * *
Granaattisade oli hirvittävä ja, jos mahdollista, yhä se tuntui kiihtyvän. Kivitaloista lenteli suuria kappaleita ilmaan, hajoten tuhansiksi palasiksi, jotka huristen putoilivat ohikulkijoiden päälle. Suuria rakennuksia sortui ja luhistui raunioiksi. Kaikki ikkunat olivat tuhansina säpäleinä ja kitkerä savu häälyi siellä täällä kuin levoton huntu.
Heti alussa valot sammuivat. Söörnäinen näytti olevan yhtenä ainoana tulimerenä, josta valtava, tummanpunainen pilvi vyöryi kuin laviini yli kaupungin. Katajanokasta ei enää ollut kuin rauniot jälellä ja yhä infernaalinen pauhu kasvoi. Sytytyspommit räjähtivät kuin suunnattomat raketit, ruiskuttaen ympärilleen öljyä, joka heti leimahti liekkeihin. Granaatinkappaleet vonkuivat ja hurisivat viiltävin äänin, kimmahtaessaan ilmaan talojen seinistä tai katujen kivitykseltä. Shrapnellit pihisivät ja sylkivät raesateena surmaansa.
Nopeasti kadut täyttyivät ihmisistä. Kaikki huusivat ja kirkuivat, kasvot muodottomina kauhusta ja silmät luonnottoman avoimina ja jähmettyneinä. Puolialastomat äidit kantoivat pienokaisiaan käsivarsillaan ja juoksivat kuin raivottaret hajanaisin hapsin. Kaduilla virtasi paksu, mustanpunainen veri, joka sekaantui hiekkaan ja muodostui hirvittäväksi, tahmeaksi velliksi, tarttuen jalkoihin. Irtautuneita käsiä, ruumiinosia ja löyhkääviä sisälmyksiä oli kaikkialla, maassa, ilmassa, portailla, puhelinjohdoista riippumassa. Ihmisiä kuoli sadottain ja henkiinjääneet kiipeilivät mielettömän kauhun vallassa yli ruumisröykkiöiden, jotka vielä olivat lämpimiä, liikehtiviä ja höyrysivät tulipalojen kaameassa kajastuksessa.
Syntyi hirveä ahdinko. Automobiilit törisivät kuin kuoleva härkä ja ajoivat sokeassa vimmansa yli elävien ja kuolleiden, kunnes juuttuivat kiinni ruumissohjuun, tai hajosivat sirpaleiksi. Irtonaisia hevosia nelisti edestakaisin valittavasti hirnuen, silmät tuskasta loimuten ja suut sakassa. Säälimättä ihmiset tallasivat toisiaan ja puristivat ystäviään kuoliaaksi pyrkiessään eteenpäin, tietämättä minne. Toiset repivät tukkaansa ja kirkuivat, tulipunaisina kasvoiltaan, toiset löivät rintoihinsa ja huusivat jumalan nimeä, toiset ulvoivat kuin eläimet. Jotkut olivat istuutuneet portaille tai särkyneiden ajopelien jäännöksille ja nauroivat ääneen, suu ammollaan, katseessa jäykkä tylsyys ja lasimainen kiilto. Muuan nuori tyttö suuteli sulhastaan, joka lepäsi katukivityksellä muodottomaksi ruhjoutuneena, yhä uudestaan ja uudestaan, hymyillen onnellisen näköisenä. Eräs herra kylvi ruusuja ruumiskasalle, tuhkanharmaana kasvoiltaan, mutta tyynenä. Ja Kansallispankin portailla istuen puolialaston äiti imetti verentahraamaa, kuollutta lastaan, jolla ei enää ollut jalkoja, edestakaisin ruumistaan heiluttaen.