Vähitellen huudot etääntyivät ja hiljenivät. Kadut muuttuivat autioiksi jähmetyttävässä kaameudessaan. Kuninkaallisen palatsin rauniot yhä loimusivat, mutta Senaatin talo ja Nikolain kirkko olivat tuntemattomiksi murskautuneet.
Torilla oli Aleksanteri II:sen patsas viskautunut kauas paikoiltaan. Sen alta näkyi vaaleansinistä silkkipukua ja valkea, hieno, jalokivisormusten koristama käsi, jonka etusormi vielä liikkui.
* * * * *
Valjuna kuin vahakuva kenraali Orri nousi autostaan ja hoippui vaivaloisesti lentoaseman pieneen sairaalaan, jonne hänelle heti varattiin ylihoitajattaren huone lepopaikaksi. Muutamia sotilaita oli kerääntynyt sivummalle, ja he katselivat vaieten hänen kulkuaan. Heidän joukostaan tunsi kenraali luutnantti Vahlbergin, joka seisoi käsi siteessä ja kunniaa tehden tervehti.
Kenraali viittasi hänet luokseen.
— Te olette haavoittunut, luutnantti? hän kysyi.
— Käsi vain on sijoiltaan, Teidän Ylhäisyytenne.
Vastauksen kunnioittava loppumaininta tuntui kenraalista oudolta, mutta heti hän muisti ylennyksensä.
— Seuratkaa minua, hän sanoi.
Kun he olivat ehtineet huoneeseen ja Orri oli asettunut vuoteelle, sallimatta riisua itseään, kysyi hän lentäjältä.