— Kirous, kirous hänen ylitseen! Tyytymättömästi muristen väkijoukko vaelsi eteenpäin ja sen uhkaavista eleistä saattoi jo aavistaa pahaa. Vain harvat poikkesivat kylän taloihin. Heitä johti kuin yhteinen laumavaisto, laumaintohimo, joka oli kasvanut peloittavaksi näläksi, kostonjanoksi, mutta josta kukaan ei ollut selvillä, vaikka tunsikin sen huumaavan kiihoituksen. Säleaidan ääreen joukko pysähtyi, ikäänkuin sisäisen käskyn määräyksestä. Syntyi omituinen, painostava hiljaisuus. Sitä kesti tuokion. Sitten äskeinen puhuja astui aidan luo ja kiskaisi rajusti säleen poikki.
Kuului kiljahdus, joka jatkui ja toistui. Silmänräpäyksessä olivat jäntevät kädet repineet aidan kappaleiksi. Kuin nälkäinen petolauma joukko syöksyi puutarhaan, kiskaisten irti, mitä käteen sattui, marjapensaita, kukkia, istutuksia. Ikkunat sälähtivät sirpaleiksi. Pelästynyt palvelusväki juoksi kauhusta kalpeana metsää kohti. Pellolta palaavat rengit pysähtyivät ja jäivät suu ammollaan katsomaan tätä hävitystä. —
Savu alkoi tupruta sakeana, harmaana pilvenä ikkunoista.
— Kurjat raukat, mitä te teette! kuului äänekäs huuto väkijoukosta. Päät kääntyivät katsomaan ja silmissä välähti se omituinen arkuus, joka rikoksentekijöille on ominaista. Sama pieni mies, joka tielläkin oli koettanut puolustaa kenraalia, seisoi puutarhan penkillä, kalman kalpeana ja niin rajusti hengittäen, ettei hän voinut puhua.
— Voi teitä raukkoja, kähisi hän yhä uudestaan hampaitaan kiristellen. Mutta väkijoukko karjui raivokkaana:
— Haa! Herrain kätyri!
— Mene sotaan!
— Orri on polttanut minun kotini. Saakoon nyt itse maistaa miltä se tuntuu!
— Kiveä kiven päälle ei saa jättää verihurtan pesään!
— Kirous hänen ylitseen!