— Voi teitä, konnat! Yksikään teistä ei vältä kuolemaa.
Sitten katseli hän kauan aikaa äitiään, tuijottavin, jäykin silmin, mutta ihmeen levollisena kasvoiltaan. Väkijoukko seisoi hievahtamatta. Sotilaat olivat perusasennossa.
Vihdoin, pitkän ajan kuluttua kenraali sanoi.
— Mitä teki teille tämä vanha nainen?… Tämä halvattu, yksinäinen vaimo?… Tämä vanha vaimo… joka oli minun äitini?
Hänen voimakas äänensä oli hiljentynyt ja menettänyt käskevän sävynsä. Syvä tuska piili sen hillityssä värinässä.
Kun lauma näki hänet sellaisena kuin hän siinä seisoi, levollisena ja ryhdikkäänä kuten aina, mutta valjuna kasvoiltaan, silmät ihmeen loistavina ja syvinä ja laihtuneet posket, joille kajastus heitti häälyviä varjoja, kuopallaan, valtasi sen häpeänsekainen katumus ja katseet painuivat maahan.
Pitkiä hetkiä kului. Kukaan ei liikahtanut, kukaan ei uskaltanut kuiskata. Vain tulipalo humisi ja ryskyi ja kipunat sinkoilivat taivasta kohti… Sitten alkoi kuulua nyyhkytystä, tukahtuneita purskauksia sieltä, täältä… Naiset, jotka äsken olivat riehuneet kaikkein hurjimmin, itkivät ääneen. Useiden miestenkin silmät kostuivat ja heidän huulensa vapisivat. Kaikkialla kohosi ilmoille ruikutus ja voihke. Joukkointohimo oli saanut luonnollisen loppunsa.
Kenraali kohotti kulmiaan ja hänen piirteensä kovenivat.
— Korjatkaa ruumis, hän määräsi kylmästi. Sitten astui hän autoonsa ja käski kuljettajaa pyörtämään.
Vasta istuuduttuaan hän huomasi, että hänen jäsenensä vapisivat väsymyksestä.