— Ei. Vaikka oikeastaan en ymmärrä, mistä syystä ei.
— Onhan se selvä. Eihän tämä ole mitään sotaa. Se on luvaton yritys.
Silloin amiraali tulistui ja sanoi kiihkeästi.
— Ja miksikä luvaton? Oliko se sotaa, kun englantilaiset tulivat tänne laivoineen ja ampuivat kaupunkimme raunioiksi! He tiesivät, ettei meillä ole laivastoa, tai oikeammin sanoen he luulivat niin. Oliko siinä mitään inhimillistä? Eikö se ollut selvä kostotoimenpide? He luottivat kauaskantoisiin tykkeihinsä ja päättivät meidät tuhota. Mutta siinä he pettyivät.
— Ja oliko sinun Pietarin roviosi sotaa? pisti Storm.
— Tämä on sittenkin jotakin toista, huomautti Orri verkalleen. — Eikä sen onnistuminen näytä kovinkaan mahdolliselta… Tässä mennään siviilipuvussa rauhallisia ihmisiä hätyyttämään ja surmaamaankin.
— Minä en ymmärrä, huudahti amiraali katkerana. — En todellakaan ymmärrä. On lupa tehdä lentohyökkäys rauhalliseen kaupunkiin ja surmata ihmisiä pommeilla. Tämähän on siitä vain muunnos ja minusta tätä yritystä saattaisi ilmasta käsin tukeakin. On lupa upottaa rauhallisia kauppalaivoja. On lupa ampua pienen maan kaupungit mäsäksi. On lupa vaikka mihin, mutta tämä yksin on sopimatonta… Sinä et luullakseni oikein tajua tämän asian merkitystä, sillä huomiosi on ollut etupäässä kiintyneenä itään. Kansa on rauhatonta Englannissa. Se vastustaa sotaa. Se syyttää hallitusta siitä, että se on aiheettomasti hyökännyt Suomen niskaan. Se vaatii tietoa, mihin ne laivat ovat joutuneet, jotka minä olen upottanut. Jos nyt tämä katastrofi onnistuu, niin jotakuinkin varmana voi pitää, että yleinen mielipide pakottaa hallituksen rauhaan ja että syntyy suuria mellakoita…
— Sinähän kiihdyt, hyvä veli, Orri sanoi. — Jos kerran asiat niin ovat, niin ei suinkaan minusta vastusta.
— No! Tuo kuuluu joltakin, naurahti amiraali, itsekin huomaten innostuksensa ja suutaan pyyhkien.
— Ja lupaat auttaa meitä? kysyi Storm.