* * * * *
Kuningas käveli vastaanottohuoneensa permannolla edestakaisin, kädet selän takana ja hieman kiihtyneenä, mutta silti majesteetillisen ja arvokkaan näköisenä. Sivummalla istuivat sotaministeri, jonka kylmät ja älykkäät kasvot pysyivät aivan tyyninä ja jonka pienien silmien katseesta ei voinut lukea mitään, sekä kenraali Orri, joka hetken vaiti oltuaan jatkoi esitystään.
— Nyt, jos koskaan, täytyy suurvaltain taipua, muuten ei maailman palo ole estettävissä. Englannissa levottomuudet kasvavat, Irlanti on kuin viritetty jousi ja Viro kapinan partaalla. Itämeren maakuntain unioonilla Preussin kanssa ei ollut, eikä ole pysyviä edellytyksiä, se on minun vilpitön mielipiteeni. Kieltämättä olisi parempi, jos nämä maakunnat halunsa mukaisesti liitettäisiin Suomeen, johon ne sukulaisuuden perusteella tuntevat kuuluvansa. Saksan asemaahan tämä liittyminen itse teossa lujittaisi. Saksa yhdistäisi silloin itseensä suomensukuiset kansat kokonaisuutena yhdellä ainoalla siteellä, sensijaan että se nyt on pieninä, erillisinä palasina rihmoittanut nämä maat valtavaan runkoonsa. Suur-Suomen kanssa solmittua ystävyyttä ja lujaa liittoa ei suinkaan voi pitää pieniarvoisena seikkana.
Puheen loppuosa oli hukkua jyriseviin huutoihin, jotka kadulta tunkeutuivat huumaavina korviin.
— Me tahdomme kuulla kuninkaan mielipiteen!
— Me vaadimme veljeskansaimme vapautta!
— Heitä ei saa sortaa! Kuningas vastasi:
— Teidän esityksessänne ei ole mitään, jota en saattaisi hyväksyä, kenraali.
— Me tahdomme nähdä kuninkaan! kuului häiritsevän äänekkäästi ulkoa.
Silloin kohosi tumma puna kuninkaan kasvoille.