Sotaministeri, joka koko ajan oli istunut äänettömänä, sanoi nyt:
— Senjälkeen kuin Teidän Majesteettinne on ilmaissut kantansa Itämeren maakuntain kysymykseen nähden, en voi muuta kuin yhtyä kenraali Orriin.
Kuningas mietti.
— Tulkaa mukanani parvekkeelle, sanoi hän sitten.
Kun kansa sai nähdä kuninkaan, jonka kahden puolen sotaministeri ja kenraali Orri olivat kunniaa tehden asettuneet, valtasi sen juhlamieli ja hiljaisuus syntyi heti.
— Kansalaiset! aloitti kuningas. — Minä tiedän, että te haluatte kuulla minun mielipidettäni Viron, Suomen veljesmaan kysymyksessä. Minä hyväksyn pääasiallisesti ne näkökohdat, jotka Itämeren maakuntain lähetystö on esittänyt. Mutta minä en voi tehdä teille mitään lupauksia, koska ratkaisu ei ole yksinomaan minun vallassani. Olen päättänyt matkustaa Saksaan, persoonallisesti ajaakseni perille Suomen kansan toivomuksia niin laajaperäisesti kuin mahdollista. Olkaa vakuutettuja siitä, että teen voitavani. Ja nyt kehoitan teitä rauhallisesti menemään koteihinne.
Hiljaisuutta kesti tuokion. Sitten kuului valtava huuto.
— Eläköön kuningas!
— Jumala siunatkoon hänen matkaansa!
— Onnea matkalle, Teidän Kuninkaallinen Korkeutenne.