X.

Rauhan enteitä.

Kauppatorilta loistava joukko kääntyi Esplanaadille ja torvisoittokunta alkoi puhaltaa marssia.

Siinä olivat kaikki Englannista palanneet rankaisuretkikuntalaiset, joita haltioitunut yleisö oli vaatimalla vaatinut nähdäkseen. Heitä oli noin 300 miestä, enempää ei viidestä sadasta ollut palannut. Toisilla, joiden käsi tai rinta oli haavoittunut ja kääreissä tai pää siteissä, ei ollut haarniskaa ja heidät on erityisenä osastona asetettu eteen. Mutta mukaan oli kaikkien lähdettävä, jotka suinkin kynnelle kykenivät.

Etumaisina ratsastivat amiraali N. ja kenraali Storm joka henkilökohtaisesti oli ollut mukana, Orrin ja amiraalin vastaväitteistä huolimatta. Amiraali ei ollut tottunut ratsastaja, se näkyi hänen asennostaan jota hän turhaan koetti väkipakolla pitää moitteettomana. Hänen vaatimattoman pukunsa rinnassa loisti yksi ainoa kunniamerkki, suuri sininen risti, jota oli jaettu vasta kuudelle sotilaalle koko maassa, ja hänen hiljaisilla, mutta nerokkailla kasvoillaan oli jonkinlainen nolostunut leima, ikäänkuin olisi hän oudoksunut tällaista näytteillä-oloa.

Storm istui ratsullaan komeana ja naureskellen, kiireestä kantapäihin panssaroituna. Hänen rintansa oli kunniamerkkejä täynnä. Siinä näkyi rautaristi, muistona jääkäri-ajoilta, sitten vapaustaistelun neljännen ja toisen luokan vapaudenristit ja vihdoin sininen risti. Hän oli yleisön vanha suosikki, varhain leskeksi joutunut naissankari, alituinen vitsailija, leikinlaskija ja hulluttelija. Mutta samalla yleisö tiesi hänen yltiöpäisen rohkeutensa ja loistavat sotilaalliset ansionsa. Hän oli ollut Orrin oikeana kätenä Pietarin valtauksessa, hän oli toteuttanut amiraali N:n hurjan suunnitelman Englannissa ja hän oli vihdoin tuhonnut englantilaiset divisioonat Hangon lähettyvillä.

Yleisöä, joka kihisi kuin muurahaispesä, tunkeili kaikkialla, joka ikisessä sopukassa. Vaikka oli jo syksy, niin näytti koko Esplanadi muuttuneen kukkatarhaksi. Oli suuria ruusuja, erivärisine kukkineen, oli kokonaisia orvokkirykelmiä, oli asterikimppuja ja mahdottomia tulppaani-viuhkoja. Sotilaat olivat hukkua irtonaisten ruusujen sateeseen ja hevoset kulkivat kuin kukkamatolla.

Yleisö huusi, taputti käsiään, heitteli kukkia, heilutti nenäliinoja ja lakkejaan kuvaamattoman riemun ja hurmion vallassa. Se hurrasi yhä uudestaan ja uudestaan ja kumeina vyöryinä kaiku kuljetti sanoja yli raunioiksi sortuneiden talojen.

— Kuolemattomat!

— Isänmaan pelastajat!