— Hurraa! Hurraa! Hurraa!
Oli omituista nähdä tällainen saattue kaupungissa, jonka talojen ympärillä oli korkeita, rumia rakennustelineitä, jonka ihmiset asuivat ahtaasti sulloutuneina niissä harvoissa huoneissa, jotka olivat säilyneet ehjinä, tai jotka oli ehditty korjata hävittävän pommituksen jäljeltä. Asukkaat olivat tällä hetkellä tyyten unohtaneet sodan kauhut ja huusivat yhä äänekkäämmin.
— Eläköön kuolemattomat!
— Eläköön isänmaa!
— Eläköön urhoolliset päälliköt!
Storm keikuttelihe ja nyökkäili päätään joka suunnalle, amiraalin istuessa vakavana. Hän vilkutteli silmää, nauroi ja yhtäkkiä hän huusi innostuksen valtaamana, vähääkään välittämättä sopivaisuusvaatimuksista.
— Terveisiä John Bullilta!
Puhkesi hurja naurun rämäkkä ja kansa huusi:
— Hyvä, hyvä!
Sitten toi muuan viisitoistavuotias, tavattoman kaunis tyttö Stormille niin suuren valkeista ruusuista tehdyn seppeleen, että hento kantaja oli menehtyä sen painosta.