— Ettekö ajatellut lapsianne, rouva?
— Ajattelin, minä ajattelin heitä. Mutta minä en voinut unohtaa sitä miestä, joka on pannut käytäntöön insinööri Warénin elämäntyön… Ja minä muistin, suokaa anteeksi, kenraali, minä muistin, että hän oli yhtä yksin kuin edeltäjänsäkin… ja tahtoi poistua.
Karin rouvan suuriin, ihmeellisiin silmiin kohosi kyynelsumu ja hän käänsi kenraaliin kasvonsa, joilla outo liikutus värähteli.
Orri ei vastannut. Hän muisti, että kerran tuon rouvan mies oli ollut mustasukkainen. Sitten hän vavahti omaa ajatustaan ja katsoi syrjään.
— Kenraali, jatkoi rouva heikolla äänellä. — Jos te joskus kaipaisitte ystävää… ihmissydäntä, niin älkää unohtako minua, minun kotiani, joka on teille avoinna, joka oli teille avoinna jo silloin kun ette vielä ollut suuri, minun perhettäni, jonka onneen teidän muistonne on solmittu, niin, kaikkea mitä minulla on…
Silloin omituinen pehmeys ilmaantui Oriin kylmille kasvoille, ja hänen teräviin silmiinsä tuli toinen, samettimainen ja sydämellinen kiilto. Hän kumartui ja suuteli Karin Vahlbergin värähtelevää kättä, vastaten hiljaa:
— Kiitän teitä sydämestäni, rouva.
XII.
Suur-Isänmaa.
Vaatimattomassa hotellihuoneessaan oli kenraali Orri vielä sängyssä, kun kahvi tuotiin. Tarjoilija, joka tiesi, ettei kenraali koskaan juonut makuullaan, ei kaatanut kuppiin, vaan laski tarjottimen pöydälle, päivän sanomalehdet sen viereen ja aikoi poistua.