— Sähkösanoma 10 penniä!
— Uusi suurvalta! kuului sanomalehtipojan yksitoikkoinen ääni.
Kenraali otti liuskan ja antoi pojalle setelin.
Uusi suurvalta.
New-York, marrask. 29 p:nä. New-York Herald kirjoittaa m.m.: Berlinin vastasolmitun rauhan ehdot ovat omiaan hämmästyttämään suurta maailmaa. Niin loistavia töitä kuin Suomen pienen kuningaskunnan armeija onkin suorittanut, niin eittämätöntä sotaista kuntoa kuin sekä johtajat että sotilaat ovatkin osoittaneet, emme kuitenkaan voi uskoa, että Englannin ja Venäjän mahtavat valtakunnat olisivat olleet pakotettuja myöntämään lopullisen häviönsä ja alistumaan voittajan ehtoihin. Sen sijaan panemme merkille kokonaan uuden suunnan suurvaltain politiikassa, joka lopullisesti on hyljännyt imperialistiset pyyteensä ja kiitettävällä uhraavaisuudella tehnyt voitavansa uuden, uhkaavan maailmansodan välttämiseksi. Tästä ovat parhaana todisteena ne suurisuuntaiset myönnytykset, joita Saksa, huolimatta siitä, että se on ollut kokonaan sodan ulkopuolella, on tehnyt, salliessaan Itämeren maakuntain liittyä Suomen yhteyteen. Mielestämme ei vielä koskaan ole oltu niin lähellä yleismaailmallista rauhaa, eikä poliittinen suunta kansojen valtioelämässä ole koskaan niin lähennellyt yleistä aseistariisumisen ihannetta kuin juuri tällä hetkellä, ja pienelle Suomen kansalle on ikuisiksi ajoiksi annettava se kiitos ja tunnustus, että se horjumattomalla urhoollisuudellaan on pystynyt herättämään suurvalloissa näin radikaalisia ajatussuuntia.
Kahdennenkymmenennen vuosisadan alussa oli pieni ja mitätön Suomi neiti Venäjän sortovallan kahleissa, emmekä tienneet siitä juuri mitään, lukuunottamatta sitä neitseellistä kuvaa, jonka näimme kartalta tästä vaatimattomasta immestä. Sen lyhyt käsivarsi oli kohotettu ylöspäin kuin huomiota herättääkseen. Mutta pian alkoi se kohottaa toista käsivarttaan itää kohti ja kahmaisi sieltä alueita itselleen. Nyt näyttää tämä nuori neiti vähitellen kehkeytyvän maailmannaiseksi. On syytä ottaa sen olemassaolo huomioon — mikäli jo nyt ei uutta suurvaltaa ole asetettava entisten rinnalle.
Kenraali laski paperin sivulleen ja yhä viipyi hänen kasvoillaan sama hajamielinen ilme, katseessaan sama harhaileva tuijotus kuin äskenkin. Väkijoukkoa riitti yhä ja äänettömänä, paljain päin se seurasi kenraalin kulkua, pidellen käsissään kukkakimppuja ja ruususeppeleitä. Joukossa oli paljon raajarikkoisia, ontuvia, kädettömiä, jotka kainaloissaan pitivät kukkia ja joiden piirteistä kuvastui juhlamieli ja innostus. Useilla oli kunniamerkkejä rinnassa ja arpia kasvoissa. Monissa lapsissakin saattoi huomata vammoja.
Kenraali katseli Helsinkiä, jonka kauniit, vaikka nyt lehdettömät puut ja puistot seisoivat alastomina ja hävityksen raiskaamina. Iloiset kadut ja sirot rakennukset olivat soraläjinä tai rakennustelineiden ympäröiminä. Ja yli kaiken levisi juhlivan kansan äänekäs melu.
Hänet valtasi yksinäisyyden tunto ja hänen kovat kasvonsa pehmenivät. Hän muisti murhattua isäänsä, kotiaan, jonka kansa oli polttanut, vanhaa äitiään. Sitten hän muisti nuoruutensa lemmittyä…
— Antaa mennä! sanoi hän kuljettajalle.