— Väistäkää, kenraali tulee!

Silloin Orri käski hiljentämään vauhtia.

Väkijoukon valtasi ehdoton, pelonsekainen hiljaisuus. Ei kuulunut huutoja eikä melua, kaikki pysähtyivät paikoilleen tuijottaen sotapäällikön hieman alakuloisiin, hieman yksinäisiltä vaikuttaviin, mutta rautaisiin ja miltei julmiin kasvoihin. Se ei ollut tottunut näkemään noita ruskeita silmiä, joiden tuli sitä usein oli hallinnut, noin raskaina ja tuijottavina.

Muuan vanha, jalaton mies, joka vaivaloisesti kulki kolmipyöräisissä kärryissä ja jolla oli vapaudenristi rinnassa, tempasi lakin pois päästään ja huusi väräjävällä, hieman sortuneella, mutta omituisen kantavalla äänellään:

— Kunnia Suomen valtiaalle!

Väkijoukosta ei kuulunut hiiskaustakaan, mutta lakit lensivät päästä ja kuja aukeni yhä leveämmäksi vaunun kulkea. Kenraali katsoi terävästi vanhuksen kasvoihin. Oli kuin olisivat nuo kuivettuneet piirteet vaikuttaneet jollain tavoin tutuilta ja hänen mieleensä palasi vapaustaistelun aika. Hän nosti käden ohimolleen, mutta ei sanonut mitään.

Silloin heitti muuan hieno nainen, joka oli kulkeutunut joukon mukana, ruusukimpun kenraalin autoon. Kului silmänräpäys. Huumaava kohahdus kävi väkijoukossa ja kenraali oli hukkua kukkasateeseen. Hän torjui kädellään kömpelösti kasvojaan, joilla häivähti heikko, arvoituksellinen hymy ja hänen kuuluva äänensä kajahti:

— Antakaahan olla!

Heti palasi hiljaisuus ja hän teki kunniaa avopäin seisovalle kansalle, kulkien hitaasti eteenpäin.

— Uusi suurvalta!