— Eläköön kuningas! kuului taaskin, kenties äskeistäkin voimakkaammin. Sitten kuningas poistui, mutta väkijoukon huudahdukset ja pauhaavat toivotukset kohosivat vielä kauan aikaa ilmoille. —
Hotellipalvelija toi laskun ja ilmoitti:
— Automobiili on valmiina, Teidän Ylhäisyytenne.
Kenraali maksoi, antoi palvelijalle vähäiset tavaransa, otti päällystakkinsa ja astui ulos. Siinä puhkui hänen loistava, siro, kevyt, miltei sikaarinmuotoinen autonsa. Vasta nyt hän kuuli selvemmin, että ohikulkijat, joita vaelsi tiheissä ryhmissä, miltei yksinomaan puhuivat rauhasta.
— Suomettari, Uusi Päivä, Nouseva Kaansaaa! huutelivat sanomalehtipojat kuuluvalla, ammattimaisella äänellään.
— Rauhanehdot! Berliinin rauhanehdot! Suomettari, Hufvudstadsbladet,
Nouseva Kansaaa!
Muuan myöjistä, joka oli pommituksessa menettänyt kätensä, kantoi sanomalehtipinkkaa käsivarren tynkään sidotussa, remmissä, jakaen terveellä kädellään ihmeen taitavasti sekä rahaa että lehtiä, joita ihmiset kilvan ostivat. Eräs toisjalkainen mies oli asettanut kainalosauvansa ristiin seinänviereen ja istui kuin eräänlaisella tuolilla, lehteä lukien.
Kenraalia väsytti. Hän oli vasta aamun hämärtäessä päässyt vuoteeseen ja nukkunut vain muutaman tunnin. Sitäpaitsi oli hän jo tottunut tällaisiin juhliin. Hän oli nähnyt ensin maailmansodan, sitten vapaussodan ja nyt vihdoin tämän sodan rauhan huomenen. Hän nousi biiliinsä miltei hitaasti ja miettiväisen näköisenä. Sitten kuljettaja väänsi pyörää ja vaunu lähti liikkeelle.
Kun kansanjoukko, joka oli sulloutunut tiiviiksi, loppumattomaksi jonoksi kadulle, huomasi hänen tutun autonsa, väistyi se kaatuillen syrjään ja hiljainen, kuiskaava huudahdus vaelsi miehestä mieheen.
— Kenraali tulee!