Oli 22 p. heinäkuuta v. 1916. Päivän työ oli päättynyt ja suolla, jossa äsken hääräili suomalaisten jääkärien vihreätakkinen parvi turpeita kiskomassa, törröttivät nyt tyhjät työntövaunut ikäänkuin mietteisiinsä vajonneina mustan suokuopan partaalla. Laukaustakaan ei kuulunut. Vihollinen näytti antautuneen kesä-illan lumoihin, eikä hautavahtien tarkkaava valvonta voinut panna merkille muuta kuin autereisen savun keveät kiemurat jonkun viholliskämpän yllä, tai sorsan viihdyttävän äännähtelyn joen ruohikossa.
Kompiaiset, joka kolmantena päivänä annettava lisäruoka, oli juuri jaettu ja kämppä Untolan miehet istuivat verannantapaisella lavalla, pureskellen hyvällä halulla juustoa ja leipää, jonka päälle he olivat sivelleet ohuen kerroksen maukasta marmelaadia. Heidän vihreät pukunsa olivat röhjääntyneet, jopa repeilleetkin ja heidän känsäisissä käsissään oli työn ihoon-syöpynyttä likaa. Pari poikaa pesi ruoka-astioitaan hiekalla ja vedellä, muutaman lätäkön reunalla kyykistyneinä, ja vahtiin lähtijät tarkastelivat kiväärejään.
Kapulakäytävältä kuului askeleita ja jääkäri pöllähti tiheiköstä verannalle, kädessään suuri paperitörttö.
— Jokos lisuke on jaettu? Kuka minun osani on ottanut?
— Tuossa on juustosi ja tupakkasi. Marmelaatisi on trinkpehherissä hyllylläsi.
Rauhoittuneena avasi tulija törttönsä ja otti kauniin viinimarjatertun käteensä, välkytteli sitä hetken aikaa toveriensa himokkaiden silmien edessä ja pisti sitten tyytyväisenä suuhunsa.
— Syöttekös te viinimarjoja, pojat?
— Tietysti!
— Niin minäkin.
Ja jälleen vaipui uusi terttu maiskuttelevaan suuhun.