— Sano, Aino.
— Ei se ollut mitään. Tyhjänpäiväistä.
— Eikö sydämesi enää olekaan avoin minulle, Aino?
Äänettömyys. Kulmakarvojen syvään varjoon kihosi kaksi kimmeltävää helmeä, sitten ne vierähtivät pois, jäi vain silmien lämmin hohde. Tyttö painautui nuorukaisen rintaa vasten ja kuiskasi kiihkeästi.
— Tiedäthän sinä sen… Mutta minusta tuntuu… Minun on niin kauheata ajatellakaan, että sinä et enää palaisi… Ei, älä keskeytä, ei siinä ole kaikki. Mutta jos sinä palaat loistossa ja kunniassa. Jos teidän suuri ajatuksenne toteutuu, niin… niin minusta ei ole sinulle.
— Aino!
— Enkä minä tule sinulle… Silloinhan sinä olet suuri sotaherra ja… ja elät hienoissa piireissä… Minä olen maalaistyttö… Ja sellaisena pysynkin.
— Tahtoisitko, että jäisin kotiin? kysyi nuorukainen miltei katkerasti.
— En, en. Sitä en tarkoittanut. Sinun velvollisuutesi on kai mennä… Nyt sinä olet pahoillasi ja suutuksissasi. Johan sanoin, että oli tyhmyyksiä vaan… Anna anteeksi, Paavo, minusta niin tuntuu, etten koskaan enää saa olla sinun kanssasi näin.
Tyttö kiersi kiihkeästi käsivartensa nuorukaisen kaulaan ja taas kihosi kyyneleitä hänen silmiinsä. Hänen kaunispiirteiset kasvonsa näyttivät valjuilta varjon hämärässä.