Kauempaa, maantieltä kuului askeleita, keveätä, tiuhaa rapsahtelua. Sitten ääni lakkasi, mutta kastekimalteisella niityllä liiteli valkea, notkea olento, kuin yön hengetär. Se läheni. Nyt otti nurmikon varjo sen syliinsä… Nyt oli se jo ladon luona ja pysähtyi… Kuului keveä hupsahdus, kun nuorukainen hyppäsi maahan kynnykseltä ja tulinen piste sammui. Ladon harmaata seinää vasten kuvastui kaksi haamua, toinen oli tumma, toinen valkea. Kauan aikaa seisoivat ne liikkumatta, ääneti. Sitten tumma otti askeleen… Haamut näyttivät sulautuvan yhteen.
* * * * *
— Voi sinua, Paavo. Taas lähdet. Ja näin pian, kuului hiljaa ja kuiskaten hämärästä.
— Ehkä palaan vielä, ennenkuin oikein lähden. Mutta varmasti en voi luvata.
— Tai et palaa koskaan.
— Hyvänen aika. Älä nyt toki tuollaista kuvittele.
Hiljaisuus.
— Paavo, kun voisi kerran oikein puhua. Sanoa kaikki…
— Etkö sitten voi? Minullekaan?
— Katsos… Minusta tuntuu… Ei, en osaa kuitenkaan…