— Niin, hänhän on kuollut nyt, eikä lupaukseni kai enää velvoita.
Sitäpaitsi, eihän sinun tarvitse siitä muille hiiskuakaan.
Sitten alkoi hän kertoa.
— Siihen aikaan asuimme vielä kaupungissa, eikä minulla ollut tätä taloa…
— — —
Ilta hämärtyi. Rusko purppuroi taivaanrannan ja heitti loihtuisan kajonsa sen huoneen akkunasta, jossa poika jännittynein mielin kuunteli isänsä kertomusta.
Oli elokuun 17 päivä armon vuonna 1916.
VII.
Jäähyväiset.
Suurena ja punertavana kuu kohosi yli metsänreunan. Sen kiehtovassa valossa kimmelsi joki, jonka rannoilla, siellä täällä nukkui tuuhea, matalahko koivu tai tiheä pajupensasto. Muutama vaalea tähti vilkutti vedenkalvosta ja niityn suuret kastepisarat oli loihtuisa yö muuttanut sädehtiviksi päärlyiksi. Ei ääntä, ei todellisuutta. Yön ihmeellinen lumous oli hetkeksi tuudittanut luonnon elokuiseen uneen.
Metsänreunassa, jossa varjo oli synkkänä hiipinyt nurmikolle, näytti vanha, harmaa lato nukkuvan. Sen oviaukko ammotti mustana, mutta keskellä aukkoa hehkui tulinen piste, joka levottomasti liikahti, kirkastui ja himmeni. Tarkkaava silmä saattoi nähdä nuorukaisen istuvan kynnyksellä paperossia poltellen.