Silloin herra Vahlberg käsitti, että oli kysymys kotitarkastuksesta, tuosta häpeällisestä toimituksesta, joka viime aikoina oli käynyt Suomessa miltei jokapäiväiseksi. Ensin hän aikoi ryhtyä vastarintaan, mutta muisti sitten, ettei hänellä ollut mitään syytä saattaa itselleen ikävyyksiä, eikä hän myöskään ollut sekaantunut mihinkään valtiollisiin vehkeisiin. Senvuoksi hän päättävästi avasi oven.
— Mitä te tahdotte? tiuskasi hän ankarasti miehille, jotka revolverit ojossa riensivät sisään. Kun vastausta ei kuulunut, astui hän rohkeasti tulijoiden tielle ja sanoi lujasti.
— Jos te olette lain ja oikeuden palvelijoita, niin näyttäkää valtakirjanne. Olen Ruotsin alamainen ja tietäkää, etten salli itseäni loukattavan.
— Siinä on sinulle valtakirjaa, p—e! kirosi johtajana toimiva mies lyöden häntä revolverinsa perällä salamannopeasti päähän. Ovelta, jonka raossa Karin seisoi yöpuvussaan, kuului kirkaisu. Herra Vahlbergin silmissä pimeni ja hän menetti tajuntansa.
Kun hän jälleen tuli tuntoihinsa, lepäsi hän vuoteellaan. Hänen vaimonsa kalpeat, itkettyneet kasvot olivat kumartuneina hänen ylitseen ja hän huomasi päänsä olevan siteissä. Mitään erikoisempaa kipua ei hän kuitenkaan tuntenut ja kun hän oli sen verran selvinnyt, että muisti äskeiset tapahtumat, kysyi hän uteliaana.
— Mitä ne tahtoivat?
— Kirje se oli, äitivainajan kirje. He tiukkasivat minulta kivenkovaan, mitä tiesin Arvid Warénista ja kun vakuutin, etten koskaan ollut kuullut sitä nimeä, enkä koskaan ollut sellaista henkilöä tuntenut, eivät he alussa ollenkaan ottaneet sitä uskoakseen. Lopulta oli heidän kuitenkin selityksiini tyytyminen, varsinkin kun molemmat palvelijat olivat yhtä tietämättömiä. Kaikki laatikot ja kaapit ovat he penkoneet ja kaikki äidin paperit ja yksityiset kirjeet veivät he mukaansa. Hänen huoneensa on vallan kauhean näköinen.
Kun jännitys näin oli lauennut, purskahti rouva katkeraan itkuun ja painoi kasvonsa miehensä rintaa vasten. — Tämähän on kauheata! He eivät kunnioita edes kuolemaa. Talossa, jossa äitini ruumis vielä on, he molottavat ryssäänsä ja kiroilevat. Mitä on oikein koko tämä sekamelska ja salaperäisyys? Siitä asti, kun sain tiedon merkillisestä perinnöstäni, ei minulla enää ole ollut hetkenkään rauhaa. Minä annan palttua kaikille semmoisille perinnöille.
Miettiväisenä, mitään vastaamatta, herra Vahlberg hyväili vaimonsa suortuvia. Sitten siirsi hän hellävaroen puolisonsa pään syrjään ja nousi ylös, huolimatta siitä, että ohimoita särki.
— Älähän. Aiotko pystyyn, Otto? Et sinä saa! Sinun täytyy maata.