Vaikka kaipaus kaihersi sydäntä, täytyi herra Vahlbergin pakottaa aivonsa pohtimaan käytännöllisiä asioita: rakas vainaja oli saatettava kunnialla hautaan. Hautajaiset, joiden järjestelyyn ei nuori pari ollut tottunut, vaativat paljon puuhaa ja karkoittivat unen…
Huvilan takaa, hiekkakäytävältä, joka ei näkynyt tähän, kuului askeleita ja puheen sorinaa. Rouva kavahti istumaan vuoteellaan.
— Mitä se on? Kuuletko yhtään, Otto?
— Yökulkijoita varmaankin… Kovasti sinä olet hermostunut Karin, nuku nyt, nukuthan.
— Vedä ikkuna kiinni, on jo kylmä. Ja tule nukkumaan sinäkin. En minä saa unta, kun sinä valvot… Mutta kuulehan! Hyvä jumala, mitä se on?
Ulko-ovelle jyskytettiin voimakkaasti. Samalla kuului palvelijan kevyt koputus, ja kun herra Vahlberg takin päälleen ja revolverin käteensä siepaten kiiruhti ulos, selitti kauhistunut palvelustyttö hätäisesti.
— Kolme naamioitua ja hampaisiin saakka asestettua miestä pyrkii sisään.
Herra Vahlberg riensi etehiseen.
— Keitä te olette ja mitä tahdotte? kysyi hän, painaessaan
Browning-pistoolinsa varmuussiiven alas.
— Lain ja oikeuden nimessä, avatkaa viipymättä! kuului karkea vastaus.