— Olen tohtori Koski-vainajan palvelija. Kuolinvuoteellaan jätti tohtori minun huolekseni tämän kirjeen perille viemisen. Hän sanoi, ettei kirjettä saanut panna postiin, koska sensuuri nykyään on niin ankara, sekä ettei kirjettä pitänyt antaa omistajalleen ennenkuin tohtorin testamentti oli julkaistu. Niinikään määräsi hän ehdottomasti, että kirje oli jätettävä osoitteessa mainitun henkilön omiin käsiin… Palvelija neuvoi minut puistoon… En tietystikään voinut aavistaa tällaista onnettomuutta.
Hetken aikaa pyöri herra Vahlbergin huulilla kysymys: "Kuka on Arvid Warén?" Mutta hän hillitsi itsensä vaistomaisesti, pisti kirjeen taskuunsa ja jäi mykkänä tuijottamaan onnettoman näköistä vierasta, joka syvään kumartaen vetäytyi syrjään. — Leskirouva Berner kannettiin huoneeseensa, riisuttiin ja asetettiin sänkyyn. Syntyi tavanmukainen hälinä. Telefooni soi yhtämittaa, lääkäri jakeli puhelimitse neuvojaan, hätääntyneet palvelijat hyörivät kuin kuumeessa, tietämättä mitä tehdä ja Karin Vahlberg itki sydäntäsärkevästi, vavahtelevin käsin hyväillessään rakastettua äitiään. Kun lääkäri vihdoin saapui, ei hän voinut muuta kuin todeta hengen lähteneeksi; sydänhalvaus oli sattunut.
Suru oli astunut synkkänä vieraana nuoreen, onnelliseen kotiin, joka vastikään oli saanut kiittää kohtaloa niin suurenmoisesta perinnöstä. Kuherruskuukausien vallattoman ilon oli kuoleman kolkko varjo verhonnut, synnyttäen kyyneliä, mutta samalla myöskin lähentäen ja syventäen niitä kahta ihmistä, jotka olivat liittoutuneet yhteisvoimin kantamaan elämänsä onnen ja taakan.
Sanomalehdet, joiden nenäkkäät kynäilijät kylmäverisesti tunkeutuvat kaikkialle, kirjoittivat tapauksesta yksityiskohtaisesti, näennäisesti ottaen osaa suruun, mutta etupäässä kuitenkin riemuissaan siitä, että saivat tarjota lukijoilleen harvinaisen sensatsioniuutisen, jonka otsikkona oli lihavin kirjaimin painettu:
Omituinen kuolemantapaus.
Salaperäinen kirje.
III.
Kotitarkastuksia.
Makuukamarin ikkunoista kylvi kuu hopeitaan Se muodosti pehmeälle turkkilaiselle lattiamatolle valoisia neliöitä ja vihertävän vesikarahvin hiottu lasitulppa kimmelsi kuin smaragdi.
Unettomana vääntelehti nuori rouva vuoteellaan. Herra Vahlberg seisoi ikkunan ääressä tupakoiden ja otsaansa lasiin painaen. Ulkona nukkui luonto, kesäöisessä unessa. Ruohokentällä kaste kyynelehti, suuren vaahteran lehdet riippuivat kuin horroksissa liikkumattomilta ritvoilta ja tyyni järvi jonka kalvosta kuu kuvastui, oli heikon, kimmeltävän utuharson peitossa. Vaikka ikkuna oli auki, vallitsi syvä hiljaisuus, ainoastaan joskus, tuskin kuuluvana kalahti unissaan liikahtavan lehmän kello naapuritalon tarhalta…