— Äiti, äiti, sammalsi rouva Vahlberg ja lähti kuin henkensä edestä juoksemaan kohti tuuheata vaahteraa, jonka siimekseen vanhus oli jäänyt istumaan.
Kun nuori pari ehti puun varjoon, kohtasi heitä järkyttävä näky: Selkäkenosillaan juurituolissa makasi majurinna Berner raollaan olevissa silmissä kuoleman sammunut kiilto; toisella kädellään puristi hän sydäntään, toisessa oli kirje. Hänen vieressään seisoi kalpea, outo mies hätääntyneen näköisenä ja onnettomana väännellen käsiään. Huvilasta juoksi palvelija vesikarahvi ja lasi kädessään, kasvot säikähdyksen vääristäminä.
Herra Vahlberg otti kirjeen anoppinsa kädestä ja vilkaisi siihen sivumennen. Mutta tavattomasti hän hätkähti. Kirjeessä oli ainoastaan:
[Yksi nuottirivi.]
Nuottien alle oli voimakkaalla käsialalla piirretty:
Arvid Warén.
* * * * *
— Kuka te olette? kysyi herra Vahlberg ankarasti vieraalta mieheltä.
— Olen kirjeen tuoja, herra, vastasi puhuteltu hätääntyneenä, mutta rehellisen näköisenä.
— Niin, sen käsitän. Mutta kuka teidät on lähettänyt ja keneltä on kirje?