— Siinä se vasta on kalamies, huusi herra Vahlberg jo kaukaa, tullessaan. — Eihän tuossa ole vettäkään. Onkisit ennemmin kaivosta, jossa saattaa olla sammakoita.
Valkean kaiteen reunustamalla venesillalla istui mukavassa nojatuolissa rouva Karin ja onki. Penkillä hänen lähellään oli matotuokkonen ja aivan sen vieressä lasiastia puolillaan puutarhamansikoista tehtyä hilloa.
— Tulehan katsomaan, Otto, vastasi nuori nainen, mansikoiden punaamien huulten vetäytyessä nauruun valkean hammasrivin ympäri. — Minulla on särki.
— Oho! Mutta minkä näköinen sinä olet! Sinähän ajat mansikoita varmaankin nenääsi ja korviisi, koska poskesi ovat kuin punamullassa. Ja taas sinä syöt sormillasi. Ensin panet matosen koukkuun ja sitten mansikan suuhusi.
— Minä olen rikas ja teen mitä tahdon. Se on hienoa! vastasi rouva, puristaen huulensa veikeästi suppuun ja tehden hitaan, ylimielisen kumarruksen päällään. Auringon säteet kultasivat hänen hiuksiaan, jotka vielä riippuivat uinnista märkinä ja joita leppeä tuuli leyhytteli hiljaa. Korviaan myöten rakastunut aviomies katseli onnellisena puolisoaan.
— Vedä, vedä herran tähden! huudahti herra Vahlberg.
Karin säikähti, tempasi nopeasti onkensa järvestä, niin että kevyt siima kimmahti korkealle ja hämääntyi pahlaimen kärkeen. Kalamiehen takaa kuului heleä, kiusaava nauru.
— Hyi, kuinka sinä narraat! Eihän sitä syönyt. Selvitä nyt siima ja joutuin, ilkimys.
Rouva oli kimmahtanut ylös näennäisesti suuttuneena ja heittänyt vavan sillalle; sitten huomasi hän mansikat ja ajoi niitä suuhunsa monta yhtaikaa. Tohvelisankarin nöyryydellä herra Vahlberg oikoi siiman, korjasi matoa, heitti ongen järveen, sytytti sikaarin, pisti monokkelin silmäänsä ja tarkkasi kohoa totisen ja arvokkaan näköisenä, nuoren naisen katsellessa häntä sivulta kulmakarvat koholla. Kumpikin vaikeni.
Silloin kuului kimeä, vihlova huuto puistosta. Se kaikui terävänä kallioista kuin kuolevan viimeinen parkaisu. Molemmat aviopuolisot säikähtivät ja katsoivat vaaleten toisiinsa… Sitten vallitsi kauniin kesäpäivän hiljaisuus.