Maantieltä poikkesi biili syrjään, kulkien halki viljavan vainion ja syöksyi sitten suoraan, ikivanhain kuusten aitaamaan kujaan, joka yhtäkkiä loppui miltei kartanon pihaan. Vanha, pitkä rakennus oli oikeastaan kaksikerroksinen, vaikka yläkerrassa ei ollutkaan asuttavia huoneita kuin molempien pitkien sivujen keskikohdalla. Huopakatto oli mitä omituisimmin taitettu ja vanhanaikuiset, leveät, valkeat vuorilaudat olivat kulmauksistaan maalatut ruskeiksi. Leveät portaat johtivat ensin verannalle, jonka pylväät olivat elämänlangan kiertämiä, samoin kuin itse rakennuskin oli hukkua suurten hevoskastanjien vihreyteen. Pihamaalla pulppusi suihkukaivo: harmaasta kivestä hakattu karhu puristi pallomaista ruiskua sylissään.
Vanha, kaljupäinen palvelija seisoi kumarrellen portailla vastassa. Viisailla, terävillä silmillään hän tutki tulokkaita, näytti tuntevan lakimiehen ja avasi tottuneesti raskaan, kaksipuolisen oven. Avarasta eteisestä johtivat portaat ylös vintille. Näiden molemmin puolin seisoi hiotuilla kivijalustoilla kaksi marmoriin hakattua rintakuvaa, joista toinen kuvasi Beethovenia, toinen kuningas Kustaa III:tta. Permannolla, suurissa puuastioissa upeili miehenkorkuisia, tuuhealehtisiä kasveja, joiden vihreys näytti luonnottoman tummalta uurteisten akkunalasien läpi tunkeutuvassa valossa.
Vasta sisähuoneista saattoi nähdä kosken, joka oli antanut kartanolle nimen. Pauhaavana, lumivalkeana vyörynä kiiti se uomassaan tuskin sadan metrin päässä rakennuksesta. Sen udussa kimmelsi taivaankaari. Alempana teki se mutkan ja painui tuuheaan, miltei mustaan kuusikkoon, jonka takaa noin puolen kilometrin päässä pisti näkyviin tehtaan korkea savupiippu. Jyrkät, kalseat rantakalliot olivat täynnä onkaloita ja omituisia luolia, jotka kansa oli asuttanut mielikuvituksellisilla hirviöillä ja jättiläisillä. Ainoastaan kartanon kohdalta oli kuusikko kaadettu ja maa muokattu säännöllisiksi, kukkasoikioiden kirjavoimiksi nurmikentiksi, mutta muualla, sekä ylä- että alapuolella huminoi synkkä metsä muinaisia tarujaan.
Talon sisustus oli ympäristön kanssa sopusoinnussa. Kalusto oli jykevää, mutta kallisarvoista ja aistikasta, ja suuressa salissa oli tavanmukaisen pianon asemasta valtava, kullattu harppu. Palvelija, joka äänettömästi aukoili ovia, teki vanhanaikaisessa asussaan tarunomaisen vaikutuksen ja tarkastellessaan vaikenevan tuomarin seurassa seinien tummanvärisiä, raskaspuitteisia tauluja, tuli herra Vahlberg huomaamattaan apealle mielelle. Jotain painostavaa, jotain salaperäistä ja juhlallista oli näiden vanhojen seinien suojassa.
Kun iäkkäältä palvelijalta kysyttiin, halusiko hän yhä edelleenkin jäädä taloon, vastasi hän hillitysti, mutta varmasti tahtovansa vetäytyä syrjään, valittaen väsymystään ja huonoa terveyttään ja viitaten siihen armoon, jota hänen manallemennyt herransa oli osoittanut, määrätessään runsaan eläkkeen uskolliselle palvelijalleen. Niin, tohtori Koski ei todellakaan ollut unohtanut ketään; hänen runsaista lahjoituksistaan huusivat sanomalehdet, ja niistä olivatkin saaneet osansa sekä hyväntekeväisyyslaitokset että yksityiset henkilöt. Tämä varakas erakko, joka omisti amerikalaisen patentin nestemäisen ilman valmistustavalle ja joka tuntui olevan kokonaan vailla ahnaita perillisiä, oli jakanut suuren omaisuutensa tavalla, jota kaikkien täytyi kunnioittaa, mutta joka siitä huolimatta useata hämmästytti; ei vähimmin herra Vahlbergia.
Tohtori Kosken suuressa työhuoneessa, oli monenmoisia tieteellisiä kojeita, jotka, mikäli vieraat pystyivät arvostelemaan, näyttivät viittaavan kemian alalle, ja runsas huolellisesti järjestetty kirjasto. Avaralla pöydällä, jolla paitsi mustasta marmorista muovailtuja kirjoitusneuvoja, ei ollut minkäänlaisia pikkutavaroita, huomasi herra Vahlberg kuitenkin esineen, joka tavattomasti herätti hänen mielenkiintoaan. Se oli suurehkon valokuvan kokoinen, selkäjalan varassa seisova levy, joka oli tehty kauniin kiiltävästä, violettiin vivahtavasta metallista ja jonka pinnalle oli tiivistynyt heikosti näkyvä sumukerros. Käteen tuntui se omituisen kylmältä ja uskomattoman kevyeltä, ja vaitelias lakimieskin kohotti hämmästyneenä tummia kulmakarvojaan. Jotakin samantapaista muisti herra Vahlberg nähneensä ennenkin, mutta kesti tuokion, ennenkuin hän sai mieleensä palautetuksi, missä se oli tapahtunut. Hänen anopillaan, leskirouva Bernerillähän oli samasta aineesta tehty lipas, tuo ainutlaatuinen, kaunis kirjesäiliö, jonka avaimena oli äänirauta ja joka kimmahti kuin taikavoimasta auki, niinpian kuin äänirauta oli viritetty oikein ja napautettu soimaan lukon edessä. Samaa tiheätä usvaa oli pisaroitunut lippaankin pinnalle…
Kun herra Vahlberg kumartui lähemmin tarkastamaan levyä, huomasi hän siinä taidokkaasti tehdyn kaiverruksen, jolla oli seuraava muoto.
[Yksi nuottirivi.]
II.
Anoppi.