— Otto, tuo minulle se lehti, jossa hänestä puhutaan. Äläkä unohda silmälaseja. Minä tahdon tarkempia tietoja. Tämä on niin ihmeellistä.
Sanomalehti ei tuonut suurtakaan selvitystä. Se mainitsi muutamia vuosilukuja, kertoi vainajan pitkistä ulkomaanmatkoista ja yksinkertaisesta, yksinäisestä elämästä maatilallaan, joka vuodesta 1902 oli ollut hänen hallussaan. Se kertoi suuresta kunnioituksesta ja rakkaudesta, jota alustalaiset olivat tunteneet aina avuliasta herraansa kohtaan, mutta ihmeen vähän se tiesi yksityiskohtaisemmin kuvata vainajan vaiheita.
Pettyneenä ja yhä enemmän hämmästyneenä rouva Berner laski lehden käsistään. Mitä syytä oli tällä herralla lahjoittaa kartanonsa hänen tyttärelleen? Oliko kenties majuri ollut hänen ystävänsä? Mutta kuinka ei siitä majurin vielä eläessä koskaan oltu puhuttu?… Luolakoski, vanha, romanttinen kotikartano, jonka satavuotinen puisto kasvoi lehteviä jättiläislehmuksia ja suuria hevoskastanjia, jonka mahtava, synkkä kuusikuja kansoitti mielikuvituksen taruolennoilla, oli jälleen palautettu alkuperäiselle omistajalleen. Majurinnan kaunis koti, jossa hän oli tyttösenä leikkinyt ja varttunut, kokenut ensi lemmen riemua ja tuskaa, tuskaa, joka eronhetkellä oli murtanut hänen terveytensä!
Vaikka vapaaherra Järnskiöld, aateluudestaan ylpeä ylimys, ei ollut tahtonut antaa tytärtään, nykyistä majurinnaa, alhaissäätyiselle miehelle, oli tämä kuitenkin pysynyt rakastetulleen uskollisena, kunnes onnettomat ulkonaiset seikat olivat heidät erottaneet. Majurinna oli sairastunut, lähtenyt lääkärin neuvosta ulkomaille, jossa vihdoin oli suostunut hienosukuisen hyvän ja rehellisen, vaikka jo vanhan majuri Bernerin puolisoksi, isänsä suureksi tyydytykseksi. Isä oli kuitenkin jo seuraavana vuonna kuollut ja mikä ikävämpää, velkaantunut Luolakoski, jonka asema jo isän käsissä oli horjunut, oli hyväsydämistä ja helposti petettävää majuria kohdanneiden rahahuolien takia myötävä. Ostaja oli muuan juutalainen rahamies, joka sittemmin suunnattomasta voitosta oli luovuttanut tilan tohtori Koskelle.
Kuinka paljon surua! Isä oli poissa, äitiä majurinna tuskin muistikaan ja neljättä vuotta oli majuri jo maannut haudassa…
Leskirouva Berner vaipui mietteihinsä, ja kirjavia muistoja vilisi kuvasarjana hänen mielikuvituksessaan. Luolakoski, koti, jossa hän ei ollut saanut käydyksi senjälkeen kuin kerran sairastuneena oli sieltä lähtenyt, väikkyi nyt haaveissa kuin utulinna ja vanha, arpeutunut haava tuntui jälleen tuottavan kipua. Mikä omituinen suloisuus olikaan nyt tuon tuskan kaihertavalla muistolla! Kuinka kummallisesti se liikutti sydäntä!… Kyyneleitä pyrki väkisinkin majurinnan silmiin…
Yhtäkkiä hän huudahti, ponnahti nopeasti tuoliltaan painoi molemmin käsin sydäntään, horjahti sitten taaksepäin ja jäi vapisten, suu hieman auki ja kasvot ylöspäin taipuneina liikkumattomaan asentoon. Kun herra ja rouva Vahlberg, jotka olivat väitellessään lähteneet puistoon kävelemään, kiiruhtivat paikalle, tapasivat he vanhan majurinnan pyörtyneenä.
* * * * *
Auto mennä huristi hyvää kyytiä halki metsien ja peltojen, joilla kuhilaat törröttivät kullankeltaisina elokuun auringon valossa. Herra Vahlberg, joka oli ollut pakotettu jättämään vaimonsa hoitamaan huonovointista rouva Berneriä, oli lähtenyt yksin käymään Luolakoskella sekä järjestämään asianmukaisia papereita lailliseen kuntoon. Tuomari Korte, joka monta vuotta oli vakituisesti ollut vainajan asiamiehenä, oli lähtenyt mukaan ja nyt istuivat molemmat herrat kiitävässä biilissä.
Jos lyhyesti tahtoisi sanoa sen, mitä herra Vahlberg vieruskumppanilleen jutteli, niin riittäisi jotakuinkin: "minä en käsitä, minä en voi ymmärtää". Lakimies pysytteli varovaisena ja vaikenevana vastaten vältellen ja kierosti — taito, jonka hänen ammattinsa edellytti.