— Hyvä jumala, äiti! Mikä sinun on?… Pullo, Otto, pullo, pullo! Se on minun huoneessani, mutta pian!
Leskirouva Berner oli käynyt kalman kalpeaksi. Kudin putosi hänen käsistään, hän puristi sydäntään ja näytti tukehtuvan. Toinen käsi, joka taudinomaisesti puserti juuri tuolin kaidetta, vapisi huomattavasti, silmät painuivat umpeen ja tumma varjo laskeutui syvään vaipuneille luomille.
— Äiti, rakas äiti! Anna anteeksi, olin varomaton, enkä muistanut sairauttasi, puheli nuori rouva onnettomana, miltei vaikertaen, hieroen potilaan ohimoita ja pitäen hänen nenänsä edessä hajuvesipulloa, jonka Otto oli vihdoinkin tuonut.
— Ei se ole mitään. Se on jo ohitse… Mutta tieto tuli niin äkkiä… Mitä sinä sanoit, Karin? Selitä nyt tarkemmin, rakas lapsi. Vai oletko taas hassutellut tapasi mukaan?
— Niin, äiti, minä olen saanut Luolakosken. Lakiasiain-toimisto Korte & Kivimaa vastikään soitti, että tohtori Kustaa Koski on testamentissaan määrännyt minulle koko kartanon irtaimistoineen päivineen. Tuomari kysyi, halusinko lähteä sitä katsomaan ja milloin, koska toiminimi oli saanut huolekseen järjestää kaikki testamentista aiheutuvat asiat… Mutta äiti, sinähän voit jälleen huonosti.
— Se on ohimenevää, ei se ole mitään… Tohtori Koski, kuka hän on?
En minä tunne sen nimistä. Kuinka se voi olla mahdollista?
Nuoren rouvan silmät tummenivat hämmästyksestä; innoissaan oli hän nähtävästi unohtanut kaikki sivuseikat ja vasta nyt tuntui hänelle selviävän asian eriskummallisuus. Tosiaankin! Kuka oli tohtori Koski, kuka oli se outo lahjoittaja, joka oli määrännyt suuren kartanonsa "neiti Karin Bernerille" perinnöksi, otaksuttavasti ollenkaan tietämättä, että tämä neiti nyt oli rouva?
— Minä luin sanomalehdestä hänen kuolemastaan, sanoi herra Vahlberg. Hän lienee ollut etevä tiedemies, joka vanhuutensa päivinä oli elänyt aivan erakkona ja joka tietenkin oli Luolakosken kartanon omistaja. Mutta minä en ymmärrä, ellet sinä äiti, eikä Karin häntä edes tunne, niin miten on testamentti selitettävissä? Mikäli ei Karin nyt taas vehkeile.
— Vehkeile, pölkkypää! Onko kartanon periminen vehkeilyä, mitä?
Soita Korte & Kivimaalle, jos kerran minua epäilet.
Majurinna Berner näytti omituisesti hiljentyneen. Hänen silmissään oli tuijottava ilme ja niiden katse tähtäsi puiston varjoisaan vihreyteen mihinkään erikoisesti kiintymättä. Hänen aivonsa tuntuivat turhaan etsivän ratkaisua sille, minkä hämärä, hiipivä aavistus sanoi, aavistus niin arka, että hän tuskin oli siitä tietoinen. Pitkän aikaa viipyi hän liikkumattomassa asennossaan ollenkaan kuulematta nuorten sanasotaa ja umpikujaan joutunutta pohdintaa. Vihdoin sanoi hän lempeästi, hiljaisella äänellään, johon entinen tyyneys oli jo palannut.