Tiheän kuusama-, syreeni- ja siperialaisen hernepensaston ympäröimän huvilan portaita kiiti nuori, notkea, valkopukuinen nainen keveästi kuin keijukainen alas pihamaalle. Hän oli rouva Karin Vahlberg, joka vielä näytti vallattomalta tytöltä, eikä tuntunut suinkaan olevan taipuvainen vaihtamaan kulmikkaita ja huimapäisiä liikkeitään rouvamaiseen tahdikkuuteen ja arvokkuuteen. Hulmuavin hamein hän nytkin juoksi pitkin nurmikenttää suoraan vaahteraa kohti. Tällä kertaa ei hän kuitenkaan pysähtynyt kukkasoikioitten luo, siepatakseen resedan tai tulipunaisen unikon hiuksiinsa, vaan häntä näytti kannustavan todellinen kiire ja jo kaukaa hän huusi hengästyneenä ja käsiään hurjasti huitoen:
— Otto, Otto! Kuuletko yhtään, vetelys?
— Kuulen, olen kuullut ja tulen kuulemaan, mikäli ei huutosi puhkaise rumpukalvojani.
Nuori rouva pysähtyi puolisonsa eteen ponnistuksesta hehkuvana ja ampui kuin tykillä, syvänsinisten silmien säihkyessä ja irtaantuneiden kiharoiden valuessa punertuneelle poskelle.
— Minä olen saanut kartanon!
— ?!
— Luolakosken kartanon!… Niin!
Ja äkkiä kiepsahtaen äitinsä kaulaan, jatkoi onnesta melkein kyyneliin liikutettu nainen.
— Ajattele, äiti, sinun vanhan kotitalosi, sinun rakkaan syntymäpaikkasi, josta aina niin ikävöiden olet puhunut…
Mutta äkkiä hän lakkasi ja muuttui totiseksi.