— En. En ole enää, sen lupaan. Äänettömyys. Sitten sulki nuorukainen neidon syliinsä.
— Hyvästi, kuiskasi hän tuskin kuuluvasti.
— Hyvästi, rakas… rakas, kuului tukahtunut vastaus.
II.
Keksintö
I.
Testamentti.
Kauniin huvilansa puistossa, suuren, tuuhean vaahteran alla, istui herra Otto Vahlberg, nuori, vaaleaverinen, lapsuudestaan saakka Suomessa oleskellut, mutta silti Ruotsin alamainen aviomies, joka juhannuksena oli mennyt naimisiin leskirouva Bernerin ihastuttavan ja tavoitellun tyttären kanssa. Oli elokuun 18 p. v. 1916. Ilma oli hiostuttavan lämmin ja aivan tyyni. Vaikka auringon säteet vain vaivoin siivilöityivät vaahteran vehmaitten lehvien lomitse, muodostaen omituisen, liikehtivän valo- ja varjoverkon sille pyöreälle pöydälle, johon herra Vahlberg nojasi kyynärpäätään, kihosi otsalle hikikarpaloita, kellertävän valkean kesätakin kainalokuopat kostuivat ja silmät, jotka välinpitämättöminä olivat kiitäneet sinne tänne sanomalehden riveillä, pyrkivät väkisinkin painumaan umpeen. Kalpeista, hiukan väsähtäneistä kasvoista kuvastui uneliaisuus ja lerpallaan olevien huulten raossa riippui sammunut paperossi.
Juurista punotussa nojatuolissa, pöydän toisella puolen, istui leskirouva, majurinna Berner, ainainen sukankudin käsissään, tumma pitsimyssy päässään, yhtä hienon ja sielukkaan näköisenä kuin koska tahansa ja tuon tuostakin vilkaisten lempeästi nuoreen vävypoikaansa. Hänen tavattomasti ohentuneessa tukassaan oli yhä vielä kaunis kastanjanruskea väri ja vaikka hänen kasvoillaan oli uurteita, kuvastui niistä yhä vielä nuoruuden päivien kauneus, joka tuntui vuosien kuluessa muuttuneen vain henkevämmäksi ja äidillisemmäksi. Hänellä oli lihavahko, joltisenkin raskas ruumis ja hänen rintansa tiheä nousu ja lasku ilmaisivat sydänvikaisen ahdistuneen hengityksen.
Pikkulinnut tirskuivat oksilla, puiston takaa pilkoitteli järven rasvatyyni pinta ja nurmikentän monivärisissä kukkasissa surisi mehiläisten ahkera parvi.