Vihdoin katsoi nuorukainen kelloaan ja hypähti maahan.
— On aika jo; sanoi hän hiljaa. Tyttö vavahti ja tuntui ikäänkuin heräävän. Hänen silmänsä kiintyivät oudon suurina nuorukaiseen.
— Et usko, kuinka on raskasta, kuiskasi hän. — Paljon raskaampaa kuin vuosi sitten… Minusta tuntuu…
— Sinusta tuntuu?
— Minusta… minä aavistelen, että sinä et palaakaan… Tai, että minä…
— Taas sinä sitä samaa, Aino. Äänettöminä astellen olivat he saapuneet maantielle, metsän reunaan.
— Etkö sinä voisi jäädä vielä muutamaksi päiväksi? Minun on niin hirveän ikävä, kysyi tyttö nuorukaisen käteen tarttuen.
— En voi, Aino. Ja mitä se hyödyttäisi. Lähdettävä olisi kumminkin, eikä se silloin olisi yhtään helpompaa. Äitikin on niin levoton, eikä nuku öisin. On parempi, kun olen poissa kotoa.
— Niin, niin. Mene sinä vaan, Paavo. Minä vielä teen lähtösi vaikeammaksi ruikutuksillani. Annathan anteeksi, sanoi tyttö kiihkeästi.
— Sinä olet niin alakuloinen ja lohduton tänään.