Samalla ilmoittaa kertojamme, että edellisen kanssa yhdenaikaisesti tapahtui myöskin Luolakosken kartanossa, tohtori Koski-vainajan maatilalla, jonka hän testamentissaan, kuten muistettaneen, oli määrännyt rouva Karin Vahlbergille, niinikään kotitarkastus. Mikäli tähän asti on saatu selville, ei kartanosta kuitenkaan ole viety muuta kuin omituinen, tohtorin työhuoneen pöydällä seisonut levy.
Majurinna Bernerin kirje, joka, se huomattakoon, oli tohtori Kosken lähettämä, sekä tohtorin työpöydältä kadonnut levy antavat tukea omituisille seikoille. Ensinnäkin: kuka oli tohtori Koski? Otettuamme lähemmin selkoa asioista toteamme, että hän v. 1902 muutti Helsingistä Luolakoskelle ostettuaan tämän kartanon. Helsinkiin oli hän samana vuonna muuttanut Porvoosta, jonne hän niinikään samana vuonna oli palannut ulkomailta. Hänen passinsa todisti hänen olevan kotoisin Artjärveltä — jossa koskaan ei ole elänyt, eikä syntynyt miestä, jonka nimi tai persoonallisuus saattaisi tulla edes kysymykseen tohtori Koskena. On syytä epäillä, että Kustaa Juhani Koski on vain tekaistu nimi, jonka suojaan kätkeytyy toinen henkilö, henkilö, joka on kirjoittanut majurinna Bernerille tuon merkillisen kirjeen: Arvid Warén. Tätä arvelua tukevat vahvasti ne elämäkerralliset tiedot, jotka meidän on onnistunut hankkia tuosta aikoja sitten kuolleeksi luullusta henkilöstä. Puuttumatta lähemmin hänen nuoruutensa vaiheisiin, mainitsemme, että hän v. 1888-1893 toimi Luolakosken kemiallisen tehtaan insinöörinä, että hän v. 1893 väitti tehneensä uuden, huomiota herättävän keksinnön sekä että hänen pitäessään Suomen Tiedeseurassa esitelmää uudesta keksinnöstään, hänet kesken kaiken vangittiin. Sen jälkeen ei hänestä ole kuultu mitään, enempää kuin siitä merkillisestä
Tulemme lähipäivinä julkaisemaan hänen mielenkiintoisesta ja omituisesta esitelmästään sen osan, minkä hän mainitussa Tiedeseuran kokouksessa ennätti esittää.
Herra Vahlbergin istuessa huoneessaan, kumartuneena sanomalehtensä ylitse ja yllämainittua uutista miettien, ilmaantui hänen rouvansa kaunis pää ovenrakoon ja hetken välkkyi surun samentamissa silmissä entinen veitikka.
— Tuletko ulos, Otto? Täällä niin painostaa.
Mies kääntyi hajamielisenä puhujaa kohti ja harhaileva katse kiintyi raukeasti rakkaihin sinisilmiin.
— Jos niin tahdot, mutta ei minua haluta.
— Ai, sinun pääsihän olin unohtaa! Jää vain kotiin. Sinun pitäisi levätä oikeastaan… Tuon kukkia tullessani.
Hetkellinen, vilkas ilme nuoren rouvan kasvoilla oli vain ohimenevää laatua. Alakuloisena, katseessa surun kyynelharso hän astuskeli hiljaa yli nurmikentän suuren vaahteran juurelle, missä rakas äiti oli niin äkkiä irtaantunut elämästä. Ensi kertaa hän huomasi askeltensa painon ja ensi kertaa hän herkästi vaistosi sen omituisen tunnun, mikä jo oli luonnossa syksyn kaukaisena aavistuksena. Hajamielisenä hän taittoi jonkun kukan, nyppi jonkun lehden rikki, tai piirteli hietaan kuvioita päivänvarjonsa kärjellä. Istuutuessaan väristen sen tuolin viereen, jossa äiti oli vetänyt viimeisen henkäyksensä, pisti hänen silmiinsä paksu, ruskeahko esine, joka oli maassa pyöreän pöydän alla. Kun hän kumartui sitä ottamaan, tunsi hän äitinsä paksun muistikirjan, jonka tämä oli eri vihkosista ulkomailla sidottanut hienoihin sahviaanikansiin ja jota hän usein mielellään oli selaillut, liittäen vielä vanhuutensa päivinäkin erinäisiä muistiinpanoja nidoksen loppuosan tyhjille lehdille. Nähtävästi oli se ollut äidin mukana kuolinhetkelläkin ja silloin pudonnut. Kiihkeästi kirjaa suudellen ja riemuissaan huusi nuori rouva:
— Otto, Otto! Äidin kirja, kuuletko?