Todennäköisesti ei herra Vahlberg kuullut, koska ei antanut mitään merkkiä itsestään.
Kun nuori rouva oli avannut nidoksen ja lukenut muutaman sanan, jännittyivät hänen piirteensä uteliaisuudesta, eikä hän enää halunnutkaan ilmaista salaisuuttaan miehelleen.
IV.
Professori.
Hautajaisten synkkä vaikutus jäi pysyväiseksi Vahlbergin huvilaan. Milloin äänilaji oli muuttua iloisemmaksi, silloin sattui silmään joku esine, joka muistutti vainajasta, tuoli, jolla hän tavallisesti istui, kukka, jota hän erityisesti hoiti ja rakasti, valaistus maisemassa, jota hän henkevällä, yksinkertaisella tavallaan oli ihaillut. Nuori rouva tuntui muutamassa päivässä muuttuneen vallattomasta tytöstä naiseksi ja hänen kauniit kasvonsakin olivat saaneet toisen ilmeen, jota suruharson tumma väri tehosti. Yksi oli poissa ja pysyi, sen huomasi kaikkialla, ruokapöydässä, ulkona, joka askeleella. Nuoren parin kuherruskuukausien hurmio oli äkkiä tyyntynyt hiljaiseksi, kaipauksensekaiseksi rakkaudeksi, jonka suru syvensi.
Herra Vahlberg, joka ennen oli mielellään lasketellut väsähtäneitä kyynillisyyksiä, käveli nyt päivät päästään mietteissään, kasvoillaan joko ajatteleva, tai sitten ikävystynyt ilme. Arvid Warénin asia kiusasi monesti hänen aivojaan ja oli hetkiä, jolloin hän oli vähällä pyytää vaimoaan kieltäytymään tuosta omituisesta perinnöstä, joka heitti majurinnavainajan puhtaan maineen ylle jonkunlaisen varjon ja jota ilkeä maailma varmaankin ovelasti käytti parjaustensa ja mustaamishalunsa perustana. Mutta ei ollut niin helppoa luopua sadoista tuhansista ja ennen kaikkea, eihän hän, enempää kuin kukaan muukaan maailmassa tiennyt, mikä suhde oli vallinnut tuon salaperäisen miehen ja leskirouva Bernerin välillä. Ja sanomalehdet, jotka niin olivat luvanneet hankkia lisätietoja, vieläpä julkaista insinööri Warénin esitelmän, vaikenivat itsepintaisesti, arvatenkin sensuurin pakottamina. Koko tapaus näytti joutuvan unhoon.
Elämä huvilassa kävi sitäkin tuskallisemmaksi, kun kumpikin koetti vapautua ja teeskennellä iloisuutta, keventääkseen toisen taakkaa ja kumpikin huomasi tuon näyttelemisen. Herra Vahlberg suunnittelikin jo muuttoa kaupunkiin, kun Karin rouva ratkaisi kysymyksen kokonaan toisella tavalla.
— Otto, sanoi hän eräänä iltana. — Me muutamme Luolakoskelle. Syyskuu on vasta alullaan ja on niin kaunista. Etkö luule, että se olisi hauskaa?
— Mutta eihän kartano vielä ole sinunkaan. Voihan joku hakea testamentin rikki, siihen on kyllä aikaa. Ei sinun omistusoikeutesi vielä ole ollenkaan varma.
— Pyh, entä sitten? Millä tavoin se estäisi meitä vierailemasta siellä joitakuita viikkoja, niinkauan kuin sää on näin suotuisa? Kuule, Otto, kuten tavallisesti sinä olet maailman suurin pölkkypää.