— Sitä ei todista suinkaan se, mitä sanoin, vaan se, että nyt annan sinulle perää. Nöyrin palvelijasi.
— Mutta sinähän myönnyt, Otto! Herra isä, koska sinä olet lakannut jankuttamasta?
— Enhän minä milloinkaan ole kinannut yksinäni, vastasi aviomies hymyillen.
* * * * *
Luolakosken valtava luonto tuntui tosiaankin olevan sopusoinnussa heidän mielialansa kanssa ja viihdyttävän heitä. Sillä oli ainakin uutuuden ja salaperäisyyden viehätystä. Vaikka pensaiden lehdet jo kellastuivat ja punertuivat, humisi kuusimetsä yhä tummanpuhuvana ja synkkänä ja koski pauhasi samalla hillittömällä voimalla kuin ennenkin. Tehtaan sauhu tuprusi selkeälle syystaivaalle ja varhainen hämärä, jonka tuuheat kastanjat tummensivat, antoi vanhoille, suurille huoneille tarumaisen leiman.
Jyrkän rantakallion monisokkeloisissa luolissa tiesi kansa hiisien asuvan. Synkeinä, myrskyisinä öinä ne soittivat suuria tuhatpillisiä urkuja vuoressa, kosken mahtavasti säestäessä. Joka sydänyönä uskalsi hiipiä kalliolle, saattoi kuulla tuota hurmaavaa musiikkia, mutta hänet vaati pyörteen henki uhrikseen, tai tuli hän mielipuoleksi. Korkealta huipulta oli muinoin onneton kartanon neiti syöksynyt kuohuihin, ja tuosta oli ensimäkien parooni Järnskiöld sata vuotta sitten ratsastanut suoraan koskeen, vihollisensa ahdistamana… —
Eräänä iltapäivänä, kun aviopari istui vierashuoneessa, herra Vahlberg jotakin kirjaa lukien, rouva näppäillen suurta kullattua harppua, tulla porhalsi auto pihaan. Vanha, valkohapsinen herra, jonka kyömynenää kultasankaiset silmälasit koristivat, astui maahan ja palvelija toi käyntikortin, johon oli kirjoitettu:
A.G. Fredriksson.
Professori.
Kun tervehdysten jälkeen oli asetuttu istumaan, alotti professori, pyyhkien nenäliinalla silmälasejaan.