— Olin pari kertaa aikeessa jo ennemmin tulla teitä tapaamaan, mutta erikoisista syistä jäi se sikseen. Nyt, kun olette täällä lähempänä, kävi matka helpommin.
Hän hohelteli hetken lasejaan, mutta kun ei kukaan vastannut, jatkoi hän tyynesti.
— Koko asiani on siinä, että minulla sattuu olemaan insinööri Warénin, muinaisen ystäväni kello, joka minun on kai jätettävä teille, koska olette perineet hänen kartanonsakin. Se on hyvin kaunis, vanhanaikuinen kultakello, jota olen säilyttänyt kuin henkeäni ja jonka historian mielelläni kerron, mikäli se teitä huvittaa.
Vanhus otti taskustaan kotelon, jonka sisässä, pumpuleihin upotettuna kello komeili. Liikutettuna, miltei juhlallisesti hän laski sen pöydälle. Molemmat aviopuolisot syöksivät nopeasti paikoiltaan sitä tarkastamaan.
— On parasta, että alotan aivan alusta, jatkoi professori. Nämä seikat muodostavat niin sotkuisen vyyhden, että pelkään sen sittenkin jäävän hämäräksi. Minä tutustuin Waréniin New-Yorkissa, missä hän toimi nuorena insinöörinä erään suuren liikkeen palveluksessa ja minä tein tutkimuksia väitöskirjaani varten. Vaikka olin häntä kymmentä vuotta vanhempi, syntyi välillemme luja ja sitkeä ystävyys, ja jo silloin huomasin, kuinka paljon neroa tuossa omituisessa, mitä yltiöpäisimpiin haaveiluihin helposti taipuvassa nuorukaisessa oli. Vaikka hän monesti kieltämättä rakenteli tuulentupia, oli hän myöskin mies paikallaan toteuttamaan niistä kaiken, mikä suinkin oli mahdollista, ja hänen levottomat, alati uutta hautovat aivonsa olivat varmaankin luodut keksijälle. Kuten olette sanomalehdistä kai nähneet, siirtyi hän v. 1888 Luolakosken kemiallisen tehtaan palvelukseen, jossa hän toimi tehtaan ensimäisenä insinöörinä asuen samaisella kauniilla paikalla, missä tehtaan nykyinenkin johtaja, vaikka rakennus oli toinen. Harras ystävyytemme jatkui täällä Suomessakin ja sangen usein kääntyi hän minun puoleeni kysyäkseen neuvoja tieteellisissä pulmissa, jotka liian kaukaa sivuuttivat hänen oman alansa. Monesti minä toruin häntä siitä, että hän tuhlasi lahjojaan hajoittaessaan niitä liiaksi. Romanttisena ja musikaalisena — en kai vielä ole tullut sanoneeksi, että harpun soitto oli hänen intohimonsa — hän rakenteli jos jonkinkaltaisia salakomeroita ja konstikkaita lukkoja, niinpä, mainitakseni vain esimerkin, oli hänen muurissaan kaakeli, joka ponnahti auki ja paljasti salalokeron, kun hän huusi: "Sesam, Sesam, aukene!" Ulkonaisesti hän vietti jo nuorena peräti erilleenvetäytynyttä elämää, joka kuitenkin oli kovin säännötöntä sen vuoksi, että hän saattoi valvoa yökausia keksintöjään hautoen. — Vuonna 1893 hän sitten vihdoinkin teki tuon kuuluisan keksintönsä, johon ainakin minä uskon, niin, jonka suorastaan tiedän varmaksi, vaikka se monissa piireissä on herättänyt ylenkatsetta ja naurua onnettoman loppunsa vuoksi. Mutta minä annan hänen itsensä kertoa siitä ja tyydyn tällä kertaa vain tekemään selkoa tilaisuudesta, jossa "hänen piti selittää tieteellisiä huomioitaan. Aivan varmaan voi väittää hänen jo viisi kuusi kuukautta aikaisemmin päässeen salaisuuden perille, mutta tahtoen suorittaa tutkimuksensa loppuun, hänellä oli riittänyt ihmeteltävää kärsivällisyyttä havaintonsa salaamiseen.
— Muistan elävästi sen Suomen Tiedeseuran kokouksen, jonka ohjelmaksi oli m.m. ilmoitettu insinööri Arvid Warénin esitelmä uudesta metallista. Minusta oli ystäväni tavattoman levoton ja hermostunut. Hän näytti istuvan kuumilla hiilillä ja vaikka käsitinkin, että hänessä saattoi olla esiintymiskuumetta, oli minusta luonnotonta, että se kasvoi noin valtaiseen voimaan. Minä huomautinkin siitä hänelle leikillisesti, mutta hän naurahti omituisesti ja pudisti päätään, vastaamatta mitään. — Kun hänen vuoronsa oli ryhtyä puhumaan, tuotatti hän eteensä joukon kemiallisia kojeita, arvatenkin kokeiluja varten ja pani taskustaan pöydälle kiiltäviä, violetin värisiä metallikappaleita. Minua hämmästytti kovasti se, ettei hänellä ollut minkäänlaisia papereita esillä, vaan hän esitelmöi vain muistinsa mukaan. Ehkä juuri siitä syystä ryhtyi muuan läsnä-olijoista pikakirjoituksella merkitsemään paperille hänen sanojaan, ja jos tämä esitelmä herättää mielenkiintoanne, on se tässä, mainitun pikakirjoituksen mukaan muovaeltuna.
Arvoisat läsnä-olijat!
Se uusi aine, tai paremmin sanoen se vanhan, kauantunnetun aineen uusi olomuoto, jonka valmistustapa ja kemiallisen kokoomuksen laatu minun on onnistunut keksiä, on, kuten näette, hyvin kirkaspintainen, violettiin vivahtava metalli. Kaikista tunnetuista metalleista on se kevein; sen ominaispaino on ainoastaan 0,08, siis 6 kertaa pienempi kuin kuivan puun ja 7 kertaa pienempi kuin litiumin, tähän asti kevyimpänä pidetyn metallin. Samalla on se kovin ja sitkein kaikista metalleista. Verrattain helposti se leikkaa parhaintakin terästä ja siitä voi kuitenkin sopivaa käsittelytapaa käyttäen vetää ohutta, hyvin taipuvaa lankaa. Vaikeasti hapettuvana se kuuluu jalojen metallien joukkoon, mutta se ei muutu minkään hapon, ei edes kuninkaanveden vaikutuksesta, sensijaan se verrattain helposti yhtyy fluoriin eräässä fluoripitoisessa liuoksessa. Punahehkuun kuumennettuna ja karkaistuna se muuttuu rakeiseksi, särkyen helposti miltei kristallimaisiin palasiin — minulla on tässä näytteitä — joiden kovuusaste on noin 8 paikkeilla. Kuumennettuna 1720° saa se ensin hohtavan, sinertävän värin, sulaa sitten nopeasti ja haihtuu miltei heti s.o. suurimmalta osaltaan haihtuu kaasuksi, joka ei mitään muuta ole kuin vetyä. Itse metalli on nimittäin kiinteätä vetyä, tarkemmin määritellen eräs vetylejeringi. Kaikista merkillisin ja vaikeimmin selitettävissä on mielestäni kuitenkin se ominaisuus, että tämä lejeringi, tämä metalliseos, joka sisältää siksi pienen volymiprosentin vieraita aineita, että sitä miltei saattaa sanoa pelkäksi vedyksi, aina pysyy ympäristön lämpötilaan verrattuna melkoista alempana, sanalla sanoen, se pysyy kylmänä, mutta ei suinkaan määrätyn asteisena, vaan vaihdellen ulkonaisen temperatuurin mukaan.
Kun Cavendisch v. 1766 keksi vedyn, kun Lavoisier v. 1783, antamalla höyryn virrata hehkuvan raudan yli, osoitti, ettei vesi olekaan elementti, kuten tähän asti oli luultu, vaan sisälsi kahta kaasua, niin kuka olisikaan voinut uskoa, että tämä kaasu kerran oli esiintyvä kovan, kiinteän metallin muodossa. Kun Faraday kovan paineen ja - 110° ulottuvan kylmyyden vallitessa puserteli kaasuja nestemäiseen olomuotoon, uhmasivat eräät niistä, näiden joukossa myöskin vety, kaikkia hänen ponnistuksiaan ja näille muuttumattomille aineille annettiin permanenttisten kaasujen nimi. Vasta v. 1877 onnistui Pictet'n, Cailletet'n kokeita hyväkseen käyttäen saavuttaa 200° ulottuva kylmyys ja pakottaa tähän asti permanenttisena pidetty happi nestemäiseen, jopa kiinteäänkin tilaan. Pictet'n menetelmä perustui siihen tosiasiaan, että kovan paineen alaisena ollut kaasu äkkiä vapautuessaan tavattomasti kylmenee, vaihtaen lämpönsä ulkonaiseen työhön. Sitävastoin ei ole tähän asti huomattu, että vaikka ulkonaista työtä ei suoritetakaan, vaikka kaasu laajenee ilmattomassa paikassa, jäähtyy se — s.o. useat kaasut — siitä huolimatta laajetessaan, ja käyttää se tällöin lämpönsä sisäiseen työhön, molekyylien keskinäisen aseman muuttamiseen. Niinpä esim. ilma jäähtyy 0,25° kutakin vähenevää atmosf. kohti. Toisin on vedyn laita; se päinvastoin, ulkonaisen työn ollessa o, paisuessaan lämpenee. Mutta merkillistä: jos sitä jäähdyttää juoksevalla ilmalla määrättyyn asteeseen, muuttaa se tämän ominaisuutensa ja alkaa laajetessaan kylmetä. Tahtomatta tässä lähemmin syventyä menettelytapani yksityiskohtiin, olen maininnut ne perusajatukset, joita hyväkseni käyttäen minun onnistui valmistaa nestemäistä vetyä. tuota väritöntä, omituista ainetta, jonka ominaispaino on noin 0,06, joka kiehuu — 252° ja joka, kun paine nopeasti poistetaan, muodostaa kiinteitä, nopeasti haihtuvia kristalleja. Näitä seikkoja tutkiessani minun onnistui päästä — 261°, joka lienee alin ja absoluuttista temperatuuria lähinnä oleva astemäärä, mikä koskaan on saavutettu.
Ne seikat, jotka sittemmin johtivat minut huomaamaan metallisen vedyn tai, paremmin, vetylejeringin valmistustavan, ovat näennäisesti irrallisia ja — niinkuin usein keksintöjen syntyessä sattuu — hyvinkin kaukaa haettuja. Että vety todellakin metalli oli, sehän ei kylläkään ollut mikään uutuus, päinvastoin, tämän kaasun metallinomainen suhtautuminen muihin aineisiin ja ennen kaikkea sen taipumus muodostamaan lejeringejä erinäisten metallien, varsinkin palladiumin kanssa, oli tämän ominaisuuden selvästi osoittanut. Mutta eräänä päivänä satuin muutamasta lehdestä lukemaan, että v. 1740 oli Venäjällä ammuttu jääkanuunoista luoteja, joiden lataus sisälsi 150 gr. ruutia. Kun en silloin ollenkaan tiennyt, että paineenalainen jää muuttuu kimmoiseksi, hämmästytti uutinen minua melkolailla, enkä voinut käsittää, kuinka hauras jää oli saattanut kestää laukauksen, kuinka ylimalkaan jäästä oli kyetty edes tykkejä valmistamaan. Tutkiessani asiaa lähemmin muutamista teoksista, pisti silmiini se vanha tosiseikka, että jäätyessä veden tilavuus laajenee 0,1 kertaa — veden, joka sisältää 11,2 % vetyä. (Myöhemmin tulen osoittamaan, että uudessa metallissa olevan puhtaan vedyn ominaispaino on pienempi kuin 0,06, joka on nestemäisen vedyn ominaispaino). Samalla panin merkille, ettei kova paine aina suinkaan auttanut nesteen jähmettymistä, pikemmin päinvastoin: niinpä 1000 atmosf. paineen alainen vesi jäätyy vasta — 14°. — Jonkun verran myöhemmin tulin kiinnittäneeksi huomioni siihen merkilliseen seikkaan, että vaikka vety oli niin helposti syttyvä kaasu, eivät vetylejeringit luovuttaneet vetyään muuten, kuin ilmattomassa paikassa punahehkuun kuumennettaessa. Yhtä omituista oli, että vety kykeni läpäisemään punahehkuun kuumennetun raudan, platinan ja palladiumin. — Ja lopuksi, irrallisin kaikista johtolangoistani: vety ei yhtynyt cloriin pimeässä, mutta auringon valossa sitävastoin kovasti räjähtäen.