Varsinainen ratkaisu perustui kuitenkin kokonaan toisenlaatuiseen ilmiöön. Yrittäessäni kiteyttää nestemäistä vetyä, olin nimittäin jo useammankin kerran pannut merkille sen hämmästyttävän…

— Kuten huomaatte, loppuu esitelmä kesken, eikä se kysymyksenalaisessa kokouksessakaan jatkunut pitemmälle. Sillä ovesta astui sisään venäläinen upseeri univormussaan, kahden täysin aseistetun sotilaan ja siviilipukuisen tulkin saattamana ja selitti saaneensa määräyksen vangita insinööri Arvid Warénin. Puhuja, jonka kasvot olivat käyneet lumivalkeiksi, tointui verrattain pian, eikä hän näyttänyt niinkään hämmästyneeltä kuin me muut, päinvastoin hän suhtautui tapahtumaan kutakuinkin rauhallisesti, eikä tehnyt minkäänlaisia kysymyksiä. Upseeri korjautti kaikki pöydällä olevat esineet talteen. Ja silloin sattui jotakin hyvin merkillistä. — Vangiksi julistettu kysyi kohteliaasti, miltei nöyrällä äänellä:

"Sallitteko, että annan tohtori Fredrikssonille takaisin hänen kellonsa, jonka lainasin ryhtyessäni pitämään esitelmääni?"

— Tätä sanoessaan veti hän taskustaan kellon, joka nyt on tuossa edessänne. Upseeri otti sen hänen kädestään ja minä nousin ällistyneenä seisomaan, sillä hän ei ollut minulta sitä lainannut. Avattuaan molemmat kuoret ja tarkastettuaan, ettei mitään ollut kätketty niiden väliin, antoi upseeri omakätisesti minulle kellon, jonka heti tunsin ystäväni omaksi. Olin niin hämmästynyt, että vaivoin maltoin hillitä suutani, enkä ymmärtänyt lainkaan koko juttua.

— Sitten lähti surullinen saattue matkaan, meidän seuratessamme sen kulkua voimattomasta raivosta mykkinä ja nyrkkiä pusertaen. Se oli viimeinen kerta, jolloin näin ystäväni, insinööri Warénin. Hän katosi teille tietymättömille, kuten niin moni Suomen mies ennen ja jälkeen häntä.

— Mutta mitä hän oli tarkoittanut jättäessään minulle kellonsa? Vaivasin hellittämättä päätäni, keksiäkseni kysymykselle vastauksen, edes jonkinlaisen ratkaisun, mutta se oli tietenkin turhaa työtä, joka ei johtanut mihinkään tulokseen. Vielä illalla, kun olin jo puoleksi riisuutunut, kääntelin tuota kultaista esinettä kaikin mahdollisin tavoin, toivottomassa toivossa saada jotakin selvyyttä tähän probleemiin. Ja silloin, katsellessani taulua sivulta valoa vasten, olin huomaavinani siinä jotakin, ikäänkuin koukeroisia rasvapilkkuja, tai sen tapaista. Voi olla mahdollista — olen sitä monesti jäljestäpäin ajatellut — että ensi innostuksessani käsittelin kelloa varomattomasti ja kenties jotenkin tulin pyyhkäisseeksi taulua. Joka tapauksessa jäin huolellisen tutkimukseni jälkeen samaan epätietoisuuteen, missä olin ollutkin, vieläpä olin siinä määrin hermostunut, etten tahtonut saada unta.

— Kun seuraavana aamuna myöhään heräsin, paistoi kevätaurinko jo täydeltä terältä huoneeseeni ja ensimäinen, minkä huomasin, oli tuo onneton kello, joka nyt kimalteli ja säihkyi pöydällä, kirkkaassa valovirrassa. Samalla kuin sytytin tupakan, otin jälleen tuon kiusaavan ja ystäväni vuoksi samalla rakkaan esineen käteeni, ja taaskin kohtasi minua suuri yllätys: taulussa näkyi nyt jotakuinkin selvästi sanat:

Ku taa III

An Elise

Ne t Jä k l t et ä