— Kuten huomaatte, erottaa kirjoituksen vielä verrattain selvästi, vaikka vuodet ovat sitä hyvästä hoidostani huolimatta melkoisesti vaalentaneet. Käsiala on, niikuin taulun kokokin edellyttää, hyvin pientä ja useita kirjaimia on jäänyt epäselväksi, mikä kokonaan puuttuen, mikä muuten hämärtyen tuntemattomaksi. Niinkuin sanottu, olin illalla mahdollisesti tullut pyyhkäisseeksi niitä. Selvästi saattaa nähdä, että viimeisen rivin sanoista puuttuu loppukirjaimia.
— Nyt oli minulla siis käsillä merkkejä, joiden tarkoitus oli ilmeisesti selittää arvoitusta. Koko vangitsemistapaus sai toisen luonteen ja yhä varmemmin aloin tulla vakuutetuksi siitä, että ystäväni oli osannut sitä odottaa. Siitä syystä oli hän ollut niin hermostunut, siitä syystä ei hänellä ollut kirjoitettua esitelmää, joka olisi vangitsijoille kavaltanut hänen salaisuutensa ja siitä syystä oli tämä fantastinen mies jo edeltäpäin ajatellut kellohistorian valmiiksi ja jättänyt minulle osviitan, joka hänen mielestään oli täysin riittävä ja joka olisi ollut täysin riittävä, jos kirjoitus olisi näkynyt selvemmin — sen tiedän nyt.
— Ryhdyin uudella tarmolla ajattelemaan. Ensimäinen rivi oli kyllä selvä, vaikka minulle käsittämätön; siinähän ei voinut muuta olla kuin sana Kustaa III. Toinen rivi oli niinikään semmoisenaan loogillisesti ymmärrettävä: An Elise — Eliselle, mutta saattoi olla mahdollista, että joku kirjain puuttui. Vaikein ja tärkein oli kolmas rivi. Viimeistä sanaa tuskin voi saada muuksi kuin: tietää ja selityksenä se tuntuikin luonnolliselta. Mutta mitä olivat kaksi edellistä? Otaksuttavasti nimiä. Vihdoin juolahti mieleeni onnellinen ajatus: Jääskelä, Luolakosken toinen insinööri, sehän tuntui sopivan. Jä ..k . l muita kirjaimia ei voinut erottaa ja nyt, kuten näette, on ä:kin kokonaan hävinnyt. Oliko viimeinen kirjain d vai l sitäkään ei voinut varmuudella päättää. Levottomana selailin kataloogeja. Jääskelä, Nestor, insinööri. Kas niin, sehän tuntui sopivan sekä kirjoituksen että myöskin ystäväni työtoverina olemisen kannalta katsoen. Kellon salaperäisyys oli hälvennyt ja riemumielin minä valmistausin matkustamaan Luolakoskelle. — Jos silloin olisin hämärästikään aavistanut, mitä nyt tiedän, olisi asia tietenkin saanut kokonaan toisen selityksen.
— Matkustin viipymättä Luolakosken tehtaalle tapaamaan yllämainittua insinööriä, jonka vain hyvin pintapuolisesti tunsin. Hän oli vahvasti rokonarpinen, pieni ja peräti harvasanainen mies, joka tervehdittyäni ja esitettyäni asiani, katseli minua pitkän aikaa terävästi pienillä silmillään.
"Vai niin, nyt te tahtoisitte minulta tietoja. Vastikään selvisin ryssien käsistä. En minä ollut insinööri Warénin läheinen ystävä, vaikka me toimimmekin samalla tehtaalla", sanoi hän.
"Te tietysti olette selvillä vangitsemisen kaikista yksityiskohdista. Mutta minulla on täysi syy olettaa, että insinööri Warén on jonnekin kätkenyt keksintöä koskevat selityksensä. Siihen viittaa moni seikka, ensinnäkin…"
"Tekin olette siis sitä mieltä", keskeytti hän, katseen terävöityessä kirkkaammaksi ja punan kohotessa hänen poskilleen. Sitten hän näytti miettivän jotakin ja jatkoi vihdoin.
"Jos tekee sen todennäköisen olettamuksen, että ryssät vangitsivat hänet urkkiakseen häneltä salaisuuden, niin kuinka ihmeessä he olivat saaneet vihiä hänen keksinnöstään? Sitä minä en ymmärrä."
"Sehän on helppo kysymys. Ettekö huomannut noin kuukausi sitten sanomalehdissä pientä uutista: 'Uusi metalli.' Se oli tosin hyvin ylimalkainen, mutta ystäväni nimi oli siinä…"
"Ahaa!" keskeytti insinööri." Siitä minä en tiennyt… Sittenhän, sittenhän on selvää…"