"Sitä oli vaikeata mennä sanomaan. Pari vuotta aikaisemmin oli insinööri Warén näyttänyt hakkailevan tyttöä. Mutta se oli jäänyt viime aikoina kokonaan, eikä hän ainakaan vuoteen ollut käynyt kartanossa."
"Perhanan taulapää!"
— Anteeksi, mutta niin tulin huudahtaneeksi vimmoissani. Silloin syöksyi tumma puna hänen rokonarpisille kasvoilleen ja hän nousi ylös.
"Herra", sanoi hän pontevasti. "On kai parasta, että puhun suoraan. Insinööri Warén oli rakastunut tyttöön, sen kyllä tiesin, ja niin olin minäkin, huolimatta siitä, etten ollut ikinä vaihtanut hänen kanssaan sanaakaan. Mutta jo kaksi vuotta aikaisemmin oli Warén saanut selvät rukkaset, jonka myöskin tiedän, ja seurustelu, joka koskaan ei ollut ollutkaan vilkasta, lakkasi kokonaan. Nyt kysyn teiltä: Onko mahdollista, että insinööri Warén olisi uskonut salaisuutensa, tieteellisen salaisuuden, nuorelle tytölle, jolta hän oli saanut rukkaset?"
— Hänen äkkinäinen varmuutensa saattoi minut hämilleni.
"Mutta niin on nyt kuitenkin tapahtunut ja salaisuus on yhä olemassa", oli kaikki, mitä saatoin sanoa.
— Olkapäiden kohaus oli ainoa vastaus ja siihen päättyi keskustelumme.
— Kieltämättä oli insinööri Jääskelän minulle sinkauttama kysymys sellainen, että siihen oli vaikeata myöntävästi vastata. Sitäpaitsi saatan helposti ymmärtää, ettei hän ollut varemmin tahtonut sekoittaa rakastamaansa tyttöä tähän juttuun, jossa pyöri ryssiä ja urkkijoita ja joka mahdollisesti olisi saattanut kehittyä neidille häväistysjutuksi. Mutta sitä ihmeteltävämpää vaan on, että ystäväni kaikesta huolimatta oli kuitenkin tarkoittanut neiti Järnskiöldiä. Mistä ihmeen syystä hän oli tahtonut jättää tieteellisen salaisuuden nuorelle tytölle? Ja miksi hän nyt, vuosien kuluttua, kun olisi luullut elämän katkerien kokemusten tasoittaneen hänen päähänpistojensa tulvan, jälleen uskoi saman salaisuuden leskirouva Bernerin sairaihin käsiin? Minkä takia hän ei ollut edes minulle, vanhalle ystävälleen, ilmaissut väärän nimen verhoamaa itseään? Voihan ajatella, että hän yhä vieläkin, varsinkin näinä pimeinä aikoina, pelkäsi saattaa keksintöään julkisuuteen, mutta minkätähden ei hän pitänyt siitä parempaa huolta ja varmuudella ehkäissyt sen perikatoon joutumista? Kirvelevällä katkeruudella minun täytyy olettaa, että ankarat kärsimykset, joita hän epäilemättä oli saanut kokea, olivat tehneet hänet niin epäluuloiseksi, ettei hän enää uskonut kehenkään. Mitä erikoisesti minuun tulee, niin varmaankin hän oli saanut huonon käsityksen ystävästä, joka ei ollutkaan toiminut hänen ohjeidensa mukaan. Eihän hän voinut tietää, etten kyennyt hänen tahtoaan täyttämään. Kenties hän luuli, että minä huonoista ja itsekkäistä vaikutteista salasin… Mutta minähän eksyn henkilökohtaisiin mietelmiin, jotka eivät teitä kiinnitä.
Kertoja kuivasi hikipisaroita otsaltaan ja jatkoi sitten.
— Salaisuus on nyt toistamiseen olemassa. Se on olemassa. Näiden seinien sisään täytyy sen olla kätkettynä. Enkä minä voi uskoa, että kotitarkastajat nyt, enempää kuin aikaisemminkaan ovat sitä löytäneet. On aivan turhaa luulotella keksintöä mahdottomaksi haaveeksi, niinkuin monet ovat nauraen tehneet. Ne harvat lauseet, joilla ystäväni kosketteli esitelmässään kaasujen nesteeksi-tiivistämisteoriaa, on myöhemmin huomattu oikeiksi, ja jo v. 1895—96 valmistivat Linde ja Hampson aivan samaa periaatetta noudattaen juoksevaa ilmaa, n.s. Linde-ilmaa, joka nyttemmin on saavuttanut niin laajan käytännön. Mutta kenenkään ei ole onnistunut päästä niin pitkälle kuin ystäväni. Hänen merkillinen keksintönsä odottaa yhä päivänvaloa, ja se henkilö, joka olisi voinut arvoituksen selvittää on nyt kuollut. Pankaahan merkille, minä en ole vielä sitä tainnut mainita, mitä majurinna Bernerin kirjeen nuotit sanovat. Ne ovat alkusointuja Beethovenin vienosta pianokappaleesta, jolla on sama nimi kuin kellon toisella kirjoitusrivillä: