— Minä puolestani tunnustin masentuneena tappioni. Nythän ei ollut enää mitään mahdollisuutta. Vaikka olisin onnistunut kuinka hyvin tahansa selittämään kellon kirjoituksen, niin tulipalo oli tehnyt tehtävänsä, eikä mitään ollut enää pelastettavissa.
— Monen monta iltaa olen istunut tämän kellon ääressä näitä asioita pohtien. Mitä varten ei ystäväni ollut luottanut minuun, kertonut minulle jotakin selvää ja ymmärrettävää menettelystään? Mitä varten oli hän turvautunut ainaisiin, lapsekkaihin salaperäisyyksiinsä ja saattanut itsensä perikatoon? Monesti minä sadattelin häntä hermostuneena. Sitäpaitsi minua vaivasi se, etten uskaltanut julkisesti puhua kellostani, sillä tiesin, että urkkijoita olisi heti ollut niskassani.
— Nyt jälestäpäin ajatellessani asiaa, saatan muistaa, miten usein aivojani oli askarruttanut insinööri Jääskelän hajamielinen harvasanaisuus. Varsinkin hänen omituinen huomautuksensa, joka niin elävästi oli painunut mieleeni: "Voisi ajatella toisinkin…" Ja nyt viime päivinä minusta on tuntunut yhä Varmemmalta, että hänellä kenties oli oikea aavistus, vaikka hän sitä itsekin epäili ja vaikeni siitä, niinkuin minäkin olisin tehnyt hänen asemassaan. Mutta vaikka olisikin ajatellut kymmenellä eri tavalla, löytänyt miten monta ratkaisua tahansa, niin talo oli tuhkana ja tuli oli syönyt aarteensa. Siitä syystä en enää sittemmin ryhtynyt minkäänlaisiin toimenpiteisiin, vaan annoin asian vaipua unhoon.
— Nyt kirjoitetaan vuosi 1916, silloin 1893. Yli kaksikymmentä vuotta on siis täytynyt kulua, ennenkuin olin pääsevä edes jonkinlaiseen selvyyteen. Vasta leskirouva Bernerin kuoleman yhteydessä tapahtuneet seikat loivat uutta valoa arvoitukseen, todennäköisesti olisivat sen selvittäneetkin, ellei kuolema olisi astunut väliin.
— Heti kun luin sanomalehdistä, että tohtori Koski oli luultavasti ollut insinööri Arvid Warén, sain aivan kuin kuumeen, vaikka olenkin jo näin korkeaan ikään ehtinyt mies. Tohtori Koski, Luolakosken omistaja, oli majurinna Bernerille, omaa sukuaan Järnskiöld, lähettänyt tuon kummallisen kirjeen, ja v. 1893 oli majurinna nuorena neitinä asustanut Luolakoskella, isänsä kartanossa — tuskin puolen kilometrin päässä insinööri Warénista, jos kohta kosken toisella rannalla. Jos varhaisempina aikoina olisin edes tiennyt hänen olemassa-olonsa, niin luultavasti olisin lopulta tullut oikeaan, siksi paljon minä olin asiaa miettinyt. Mutta minä en häntä tuntenut, eikä kukaan ollut maininnut minulle Elisa Järnskiöldin nimeä. Ja kuitenkin, voi minua pölkkypäätä, olisihan minun pitänyt arvata, olisihan minun pitänyt muistaa tuo iänikuinen ranskalainen lause: ou est la femme?
— Ilman muuta on nyt kellon alarivi selvä. Se kuuluu:
Neiti Järnskiöld tietää.
— Mutta majurinna Berner on nyt kuollut.
— Tietysti ryhdyin etsimään insinööri Jääskelää. Sain hänet vihdoin käsiini; sodan alkaessa hän töin tuskin oli päässyt lähtemään Saksasta, jossa oli toiminut kymmenisen vuotta. Kun kysyin häneltä, oliko hän silloin, v. 1893 katkonaisella lauseellaan: "Voisi ajatella toisinkin", tarkoittanut neiti Järnskiöldiä, vastasi hän myöntävästi, eikä ollut asiasta juuri millänsäkään. Vuosien vieriessä tuntui hän käyneen vieläkin harvasanaisemmaksi.
"Minkätähden te ette sanoneet siitä minulle?" kysyin kiihtyneenä.