Soittaja, jonka päällä oli "saketti" ja verkahousut, nousi ripeästi, astui pari askelta Vahlbergin pöytää kohti, teki syvän, teatralisen kumarruksen Karin rouvalle ja sanoi sointuvalla äänellään.
— Pyydän käyttää tilaisuutta lausuakseni arvoisalle rouvalle syvimmän kunnioitukseni.
Hän näytti olevan humalassa, mutta hänen käskevillä kasvoillaan oli arvokas kunnioituksen ilme, eikä merkkiäkään hävyttömyydestä, josta hänen yllättävää tekoaan voisi syyttää. Hänen palavat, kirkkaat silmänsä katsoivat totisina Karin rouvaa, joka hänen kummallisen soittonsa ja omituisen esiintymisensä takia tuijotti häneen kulmakarvat koholla ja perin hämillään.
— En ymmärrä teitä, herra. Minä en tunne teitä, tuli rouva tahtomattaan sanoneeksi, eikä hänen äänessään ollut lainkaan loukkaantunutta sävyä.
— Suokaa anteeksi, en tahtonut häiritä, vastasi vieras. Sitten hän jatkoi kiihkeästi, humaltuneen herkällä, mutta hillityllä intohimolla.
— Nimeni on Orell, Paul Orell, pianonsoittaja. Teitä, arvoisa herrasväki, minun käyttäytymiseni varmaankin kummeksuttaa. Uudistan vielä kerran anteeksipyyntöni, mutta minäkin olen ollut Luolakoskella. Teitä ehkä ihmetyttää, kuinka tunnen. Sehän ei ole vaikeaa. Ehkä olen mielestänne kovin tungetteleva ja sekaannun yksityisasioihinne. Mutta, kuten sanottu, minäkin olen ollut siellä; isäni oli tehtaan työnjohtajia. Suurissa, huminoivissa metsissä, niissä huuhkaja huutaa syysiltoina, olen saanut kulkea. Koski on laulanut korviini lapsuuteni kultaisina päivinä. Ja nuoruuteni kaipuun puhjetessa olen uneksinut neidosta, joka korkealta huipulta syöksyi vaahtojen lumoon. Siellä, sokkeloisissa luolissa, missä vesihiisi öisin soittaa tuhatpillisiä urkuja olen kärsinyt nuoruuteni ensi tuskia. Siitä on jo viisi vuotta, senjälkeen en ole nähnyt kotiani.
Tämä outo sanatulva, jonka humala teki hiukan luonnollisemmaksi, liikutti Karin rouvaa, jonka mieli yhä oli herkkänä äskeisen konsertin vaikutuksesta. Sitäpaitsi se seikka, että puhuja oli maininnut kaipuustaan, herätti surevassa naisessa tahdotonta myötätuntoa. Ajattelematta enempää kuin mitä sanoi, lausui hän välittömästi.
— Käykää toki kotonanne, herraseni.
Soittoniekka oli hetken vaiti, tuijottaen hämärtyvin silmin rouvaan.
Sitten sanoi hän tukahtuneella äänellä, painaen katseensa maahan.
— Minulla ei ole kotia, rouva.