Silloin Karin Vahlberg kovasti punastui ja sanoi hätääntyneesti.
— Kartano on luonnollisesti tarjoava teille vieraanvaraisuuttaan.
— Suokaa anteeksi. En tietenkään tahtonut tungetella. Mutta kiitän teitä sydämestäni, vastasi omituinen vieras syvään kumartaen ja poistui sitten pöytäänsä.
Herra Vahlberg, joka koko ajan oli passiivisena seurannut näytelmää, hieman loukkaantuneena vieraan sekaantumisesta, mutta kumminkin hilliten itsensä, koska tämä sekaantuminen ei liiaksi rikkonut sopivaisuuden sääntöjä, katseli terävin silmin ja oudon tunteen kaihertaessa sydänalaa vaimoonsa, jonka hämillään-oloa vielä jatkui. Sitten hän kuiskasi yli pöydän, raapaistessaan tulta paperossiinsa.
— Sinä et huomannut, ettei hän ollut humalassa.
VI.
Omituinen vieras.
Kolmea päivää myöhemmin istui Karin rouva yksinään Luolakosken verannalla koruompelus sylissään. Hänen miehensä oli mennyt tarkastamaan työläisiä kartanon suurille pelloille ja nuori rouva nautti täysin siemauksin kirkkaan syyskuun-aamupäivän raikkaasta auringon paisteesta. Puisto loisti uhkeimmissa väreissään punaisena ja keltaisena, ja tämän räikeän värileikin taustana kuvastui kuusimetsä entistään tummempana. Nurmikon kukkasoikioissa oli jo kuolema käynyt ja ruusut riippuivat alakuloisina, osittain paleltunein terälehdin, mutta riihestä kuului puimakoneen tuttu jyminä; siellä tomuttuneet ja iloiset ihmiset korjasivat runsasta jyväsatoa talteen.
Pyöräilijä tulla sihahti pihaan, hyppäsi kevyesti maahan, katsoi tutkien ympärilleen, huomasi verannalla-istujan ja nosti syvään kumartaen lakkiaan. Hänellä oli tarmokkaat kasvot, kirkkaat, ruskeat silmät ja tumma, lyhyt, harjasmainen pystytukka.
Hämmästyneenä Karin rouva tunsi Paul Orellin, soittoniekan.