— Hyvää päivää, rouva. Näen, että taas teitä hämmästytän.
Sallitteko, että esitän teille asiani?
Soittoniekka oli nyt kokonaan toisenlainen, kuin taanoin ravintolassa. Hänen silmistään loisti ilo ja veitikka, mutta samalla osoitti hänen käytöksensä kunnioittavaa arvonantoa.
— Tehkää hyvin ja käykää sisään, sanoi rouva hämillään sinisen katseen rauhattomana hapuillessa ympäri, löytämättä kiinnekohtaa.
Kumartaen vastasi vieras.
— Kiitän ystävällisyydestänne, rouva. Mutta jos suvaitsette, olen mieluummin verannalla.
Ryhdikkäänä nousi nuori mies ylös portaita, joille elämänlangan lehtiä oli putoillut, ja pysähtyi rouvan eteen. Syntyi kiusallinen, neuvoton hiljaisuus, jonka vallitessa soittaja katseli kaunista naista. Sitten sanoi nuori rouva yksinkertaisesti, ojentaen heikosti punastuen kätensä, johon tarttuen vieras hitaasti kumarsi.
— Terve tuloa kotiseudullenne.
— Hyvä rouva, alotti vieras. — Käytän tilaisuutta, esittääkseni vilpittömän anteeksipyyntöni sen johdosta, että ravintolassa häiritsin teitä. Ikävä sanoa, olin humalassa, vaikka senhän tietysti huomasittekin. En voi ymmärtää, kuinka tulin ryhtyneeksi sellaiseen tahdittomuuteen, mutta toivoakseni en sentään teitä loukannut.
— Oh, eihän siinä ollut mitään…
— Niin. Hyväntahtoisesti te olette ymmärtänyt minua parhain päin. Rohkenen olettaa, että se koti-ikävä, joka puheensotkustani lienee kuvastunut, jollaintavoin peitti julkeuttani… Mutta nyt varmaankin koetan antaa liian hyvän kuvan itsestäni. Kenties pidätte tekoani entistä häikäilemättömämpänä, mutta lupaukseenne vedoten olen tullut tänne. Minä aion pitää siitä lujasti kiinni.