Viimeisiä lauseita sanoessaan vieras hymyili niin iloisesti, että rouvankin kasvoille kohosi huvitettu ilme.

— Aivan varmaan te pidätte minua kerjäläisenä, hyvä rouva. Mutta sitä otaksumaanne en yritäkään torjua. Minähän olen soittoniekka ja siis tavallaan kuulun tuohon almuja-anovien parveen. Posetiiviukko veivaa konettaan, myö onnenlehtiä ja ojentaa lakkiaan ikkunoita kohti, viulunsoittaja istuu kahvilassa raha-lautanen vieressään ja odottaa lantteja. Konsertinantaja on hiukan suuremmassa mittakaavassa järjestänyt tämän kerjuun, hänen rahalautasenaan on piletinmyöjä. Mikäli tällainen piletinmyöjä on tai ei ole olemassa, sikäli soittaja on taiteilija tai ei.

— Mitä hassutusta tuo on! sanoi nuori rouva nauraen.

— Aion lopettaa sen vakavasti, rouva. Kun niin mielelläni tahtoisin jonkun päivän viipyä näillä seuduilla, pyytäisin kysyä, enkö saisi asua talossanne sitä aikaa. Tarvitsisin vain ullakkokamarin. Minulla on kirjallisia töitäkin, enkä luule, että suuremmin häiritsisin herrasväkeä.

— Tietysti. Täytyyhän minun toki pitää sanani. Tehkää hyvin ja käykää sisään. Mieheni palaa heti; tähän aikaan me juomme kahvia.

He astuivat vierashuoneeseen, jonka raskaspuitteisia, pehmeävärisiä maalauksia ja varsinkin suurta, kullattua harppua vieras ihastuneena tarkasteli. Jotakin ahdistavaa oli ilmassa, keskustelu pusertui väkinäiseksi ja silloin tällöin pyrki kiusaava äänettömyys vieraaksi, vaikka kumpikin koetti sitä omituisen innokkaasti karttaa.

Kun herra Vahlberg palasi pelloiltaan ja avasi salin oven, jäi hän hämmästyneenä kynnykselle seisomaan. Hetken aikaa oli huoneessa kaikki aivan hiljaista, eikä kukaan liikahtanut, vain molemmat nuoret miehet katselivat totisina toisiaan. Sitten purskahti Karin rouva heleään, hermostuneeseen nauruun ja huudahti punehtuen.

— Täällä on se ravintolan hävytön herra, Otto! Herra Vahlberg naurahti väsyneellä tavallaan ja astui lähemmäksi vierasta.

— Vai niin. Te korjaatte kylvämäänne satoa. Terve tuloa, sanoi hän.

Syvinä ja kirkkaina vieraan silmät tarkkasivat hänen ilmettään. Hetken niissä väikkyi ohimenevä, epäilevä terävyys, sitten ne siristyivät, huulten kaareutuessa vallattomaan hymyyn, ja puristaessaan voimakkaasti herra Vahlbergin kättä vastasi soittoniekka. — En tahtonut, että rouvastanne tulisi lupauksensa rikkoja. Sitä varten olen tunkeutunut kotiinne.