* * * * *
Herra Vahlbergin mieleen olivat viimeaikojen omituiset tapahtumat synnyttäneet niin omituisen ahdistuksen ja alkusyistään tiedottoman kaipuun, että hänen entinen, tyytyväinen ja hiukan väsähtänyt luonteensa tuntui kokonaan muuttuneen. Alakuloisia tuntuja liikkui hänen sydämessään ja häntä vaivasi eräänlainen haikea epämääräisyys ja päättäväisyyden puute. Enemmän kuin koskaan hän rakasti yksinäisyyttä. Pitkät ajat saattoi hän rantakalliolta tuijotella kosken kuohuihin itsekään olematta selvillä ajatuksistaan tai harhailla hajamielisenä kuusikossa, jossa syystuuli synkästi huokui.
Kuten ennen professori Fredriksson, niin hänkin viipyi monet hetket tuon salaperäisen kellon ääressä ja pohti insinööri Warénin arvoitusta. Mikä oli ollut tuon kummallisen uneksija-neron suhde hänen anoppiinsa? Kuinka oli selitettävissä, että hän oli uskonut nuoren tytön haltuun tieteellisen salaisuutensa, tytön, jolta oli saanut rukkaset? Ja mitä merkitsi tuo outo kirje, joka oli särkenyt majurinna Bernerin sairaan sydämen? Jos se, kuten professori Fredriksson tuntui olettavan, jälleen sisälsi vihjauksen samaan ihmeelliseen keksintöön, niin kuinka oli loogillisesti tajuttavissa, että tuo yksinäinen erakko toistamiseen antoi elämänsä suurtyön naiselle, joka ensin oli hänet hyljännyt ja sitten mennyt toisen kanssa naimisiin? Ja kuinka oli tällä merkillisellä keksijällä ollut voimaa elää tuntemattomana? Millainen oli hänen kohtalonsa ollut? Jos hän pelkäsi ryssiä, niin olisihan hän toki parhaille ystävilleen voinut ilmaista itsensä ja toimittaa nerokkaat tieteelliset työnsä varmaan talteen. Olisihan hän suorastaan voinut testamentissaan määrätä ne Suomen Tiedeseuralle. —
Täällä oli niin paljon muistoja hänestä. Tämän kuusikon humua, tämän kosken kohua oli tuo yksinäinen mies kuunnellut. Tämän suihkukaivon veden solistessa oli hänen nerokkaissa aivoissaan syntynyt loistavia ajatuksia. Hiljaiset, hämärät huoneet olivat nähneet hänet työnsä yli kumartuneena. Etehisessä seisoivat Kustaa III ja säveltaiteen kuolematon loihtija Beethoven marmorihahmossaan niin liikkumattomina ja salaperäisinä; muistopatsaat niistä kahdesta miehestä, jotka kummallisella tavalla olivat joutuneet arvoituksen sekavaan vyyhteen. Ja vanha, vaitelias palvelija liikkui niin äännettömänä kuin aave, kiihkeästi odottaen sitä hetkeä, jolloin hän saisi vetäytyä vanhan lepoon, jonka hänen herransa oli hänelle turvannut.
Sitten oli vielä uusi tulokas, soittoniekka, joka kylmäverisesti viipyi päivästä päivään ja tuntui olevan kovin omituinen herrasmies. Oli ihmeellistä, kuinka täydellisesti hän oli osannut voittaa rouvan luottamuksen. Niillä molemmilla näytti olevan hauskaa, ja katkeroituen vasten tahtoaankin herra Vahlberg oli pakotettu panemaan merkille, kuinka syrjään ja yksinäiseksi hän joutui. Jokin selittämätön voima samalla sekä kiinnitti häntä vieraaseen että tuotti hänelle tuskaa, jonka laatua ei hän osannut selittää. Oliko hän mustasukkainen? Sitä ei hän tahtonut itselleen myöntää, ainakaan ei hänellä ollut päteviä syitä siihen. Karin tuntui rakastavan häntä hellemmin kuin konsanaan, mutta viihtyi samalla erinomaisesti vieraan kanssa. Yhdessä he rämpyttivät salin suurta harppua, jota vieras hallitsi kutakuinkin ja jonka soitossa hän tuntui tavattoman nopeasti kehittyvän.
Toisinaan pyöri herra Vahlbergin päässä kaupunkiin muuttamissuunnitelmia, mutta hän ei voinut tehdä ratkaisevaa päätöstä. Mitä arvoa oli sellaisella tyhjällä kaupunkilaiselämällä? Täällä häntä tarvittiin, täällä vaativat asiat hänen huolenpitoaan. Ja niinkauan kuin vieras viipyi, ei sitä saattanut ajatellakaan. Sillä vaikka herra Vahlberg aavisti, että soittoniekan poislähtö olisi tuottanut hänelle jonkinlaista kevennystä, ei hän millään muotoa tahtonut sitä kiirehtiä, päin vastoin, hän antoi vieraan ymmärtää, että tämä voi huoletta luottaa talon vierasvaraisuuteen. Hänet oli saanut tuo aviomiehille niin ominainen mielentila valtaansa, joka varmaankin on alkavan mustasukkaisuuden ensi vaiheita. Hän tunsi kiintymystä soittajaan ja samalla toivoi, että ei olisi sitä tuntenut, ja kummallisesti hän halusi jättää vaimonsa kahden kesken vieraan seuraan, vaikka se kaihersi salaa hänen sydäntään. Toisinaan hän pakottausi kylmäksi ja koetti tehdä itselleen järkeviä kysymyksiä. Kuka oikeastaan oli tämä Paul Orell? Eihän hän tiennyt soittoniekasta enempää kuin alussakaan, tuskin enää senkään vertaa, niin oli tämä sekoittanut konseptit. Ja mitä hän oikein puuhasi ullakkokamarissaan, jossa hän kaikin mokomin tahtoi asua? Toisinaan hän palasi sinne vasta aamuyöstä, sen oli herra Vahlberg askeleista kuullut, toisinaan hän taas viipyi päiväkauden ulkona, tulematta edes syömään, ja kertoi sitten huvittavalla tavallaan käyneensä tehdasta tai kirkonkylää katselemassa. Joskus saattoi hän pitkät ajat istua vanhan palvelijan huoneessa, sen oli herra Vahlberg huomannut. Ja tämä kumarainen vanhus tuntui kiintyneen häneen ja heikontuneissa tihrusilmissä kiilui monesti miltei isällinen hellyys. Nuori soittoniekka osasi voittaa jokaisen suosion puolelleen.
Eräänä iltapäivänä tapahtui kuitenkin jotakin hyvin merkillistä. Herra Vahlberg, joka palasi ulkoa pelloiltaan, kurkisti sisään salin avonaisesta ovesta, mutta ei nähnyt siellä ketään. Hän oli juuri aikeessa mennä työhuoneeseensa, kun hänen korviinsa kantausi kuiskauksentapaista keskustelua. Uteliaana riensi hän salin poikki toiselle ovelle ja pysähtyi hämmästyneenä. Hänen vaimonsa seisoi kamarinsa kynnyksellä. Soittoniekka piteli hänen molempia käsiään ja sanoi hänelle jotakin, ja nuoren miehen käskevillä kasvoilla oli tällä kertaa niin kiihkeä ja intohimoinen ilme, niin palava pyyntö, että kaikki veri pakeni herra Vahlbergin poskilta. Karin rouva kuunteli epäröiden ja neuvottoman näköisenä ja hänen suuret silmänsä olivat ihmeen totiset. Ensin aikoi herra Vahlberg nopeasti vetäytyä takaisin, saadakseen yksinäisyydessä hillitä sitä viiltävää tuskaa, joka hänen poveensa oli riehahtanut. Mutta hänet oli jo huomattu. Sekä soittoniekka, että Karin näyttivät kovasti säikähtävän ja vetäytyivät nopeasti erilleen. Nuoren rouvan kasvoilla liikkui kirjavia värivivahduksia ja vaikeasti ja soinnuttomasti pakoitti hän itsensä nauruun.
Herra Vahlberg, jonka kasvot olivat käyneet valkeiksi kuin vaha, ponnisti nyt kaiken voimansa ja sai sanotuksi.
— Täällähän te olettekin. Minä luulin teidän olevan ulkona.
Soittoniekka vaikeni totisena ja katseli tarkkaavasti aviomiestä.
Rouva ei kyennyt vastaamaan.