— Joko pian saamme kahvia, Karin? kysyi herra Vahlberg niin keveästi, että se häntä itseäänkin hämmästytti.
— Tuossa tuokiossa, Otto, vastasi puhuteltu väräjävin äänin.
Sitten vetäytyi herra Vahlberg työhuoneeseensa. Hän ei kuitenkaan ollut kauan ehtinyt istua pehmeällä nahkatuolillaan, mihin oli lysähtänyt aivan kuin turtuneena ja tunnottomana, pistävän kivun kiertäessä sydänalaa, kun hänen vaimonsa syöksähti sisään silmät kyynelissä kylpien ja raskaasti hengittäen. Hetken aikaa katseli nuori nainen puolisoaan, heittäysi sitten hänen kaulaansa ja kysyi tuskallisen intohimoisesti.
— Oletko huonolla tuulella, Otto? Sano, rakas?
Silloin kokosi herra Vahlberg viimeisetkin voimansa, silitti vaimonsa kiharoita ja vastasi naurahtaen.
— Kuinka sinä sellaista kysyt? En vähintäkään.
Karin rouva hymyili kyyneltensä läpi, suuteli kiihkeästi miestään ja sanoi iloisesti.
— Kahvi on valmista, Otto.
* * * * *
Samana iltana vääntelehti herra Vahlberg unettomana vuoteellaan myöhäiseen yöhön. Hänen sydäntään pusersi niin kipeä ja lohduton tunto, että se oli saada hänet kyyneliin. Rauhattomana sytytti hän paperossin toisensa jälkeen, eikä edes yrittänytkään selvitellä sitä toivotonta kehää, jota hänen kiihtyneet ajatuksensa kiersivät. Ulkona satoi rankasti ja suuret pisarat pieksivät ruutua. Oli pilkko pimeä, ainoastaan paperossi, joka imiessä syttyi kiihkeämmin palamaan, loi hetkittäin miltei kaamean kajastuksen huoneeseen.