Silloin, läpi sateen yksitoikkoisen jorinan, oli herra Vahlberg kuulevinaan heikkoa melua, ikäänkuin askeleita. Hän jännitti korviaan… Taaskin, aivan selvästi, outoa ryskettä. Liikkuiko joku etehisessä? Soittaja? Mutta mitä teki hän siellä näin myöhään ja kauan?
Nopeasti hyppäsi hän pystyyn, kiskaisi housut jalkaansa otti sähkölyhtynsä, sekä revolverinsa ja hiipi hiljaa ulos. Kun hän äkkiä avasi etehisen oven, painoi lampun palamaan ja ojensi aseensa, näki hän Kustaa III:nen marmorisen rintakuvan vieressä tumman olennon, joka säikähtäen kääntyi häneen päin. Se oli soittoniekka Paul Orell.
Soittoniekka naurahti väkinäisesti.
— Minä en löytänyt pimeässä portaita ja kolusin täällä. Häiritsikö se teitä, suokaa anteeksi, sanoi hän. Hänen hattunsa, joka oli painettu syvälle päähän näytti tomuiselta, kuin olisi se pudonnut lattialle.
— Vai niin. Tekö se olittekin. Ei mitään, ei yhtään mitään. Minä vain kuulin melua ja tulin levottomaksi. On todellakin kovin pimeä, vastasi herra Vahlberg, näyttäen vieraalle valoa.
— Hyvää yötä, herra Vahlberg, sanoi Orell noustessaan portaita.
— Hyvää yötä!
Herra Vahlberg palasi huoneeseensa hitaasti ja miettiväisenä. Koska soittoniekka oli lähtenyt ullakkokamariinsa, oli hän siis tullut ulkoa. Mutta Vahlberg oli pannut merkille, että hänen vaatteensa olivat aivan kuivat.
* * * * *
Seuraavana päivänä oli elämä Luolakoskella pingoittuneempaa kuin koskaan ennen ja hapuileva päättämättömyys kiusasi herra Vahlbergia pahemmin kuin milloinkaan. Aamiainen syötiin sietämättömän hermostuneisuuden vallassa, joka turhaan pyrki kätkeytymään väkinäisten sukkeluuksien ja pakoitetun naurun suojaan. Tuon tuostakin kiintyivät Paul Orellin kirkkaat silmät nuoreen aviomieheen, joka vaivoin jaksoi pinnistää järkeään keksiäkseen tavanmukaisia kokkapuheitaan.