Iltapäivän pysyttelihe soittoniekka poissa, eikä tullut päivälliselle. Herra Vahlberg istui työhuoneessaan, vaikka ei hän saanut kerrassaan mitään tehdyksi ja kun hän joutui kosketuksiin vaimonsa kanssa, oli hänen suunnattava katseensa syrjään, siinä määrin pelkäsi hän paljastaa sisäistä elämäänsä.
Ilta hämärtyi kylmänä ja selkeänä ja korkealta, vaaleiden hattaroiden säännöttömän kudelman läpi paistoi syyskuun hopeanvärinen kuu. Kosken sumu kimmelsi sen valossa liikehtivänä kuin elävä olento, mutta muodoltaan epämääräisenä. Herra Vahlberg katseli sitä salongin ikkunasta, soittoniekka, joka hämärtäessä oli palannut, näppäili hiljaa harppua ja Karin rouva puuhaili teetarjottimen kanssa. Seurustelu loppui lyhyeen ja jokainen näytti hengähtävän helpoituksesta, kun tavanmukainen hyvää yötä oli toivotettu.
Herra Vahlberg meni ensin työhuoneeseensa, mutta kun ilta oli niin houkuttelevan hurmaava, lähti hän ulos. Yökylmä oli jo niin ankara, että maa riittyi ja pudonneet lehdet jäykistyivät ja kahisivat askelten alla. Hän kulki hitaasti kosken partaalle ja painui kalliolle istumaan mietteisiinsä vajonneena.
Mitä oikeastaan oli tämä kummallinen voimattomuus, tämä kykenemättömyys päätöksen tekoon, joka ristiriitaisina kysymyksinä kalvoi häntä? Rakastiko hänen vaimonsa tuota vierasta? Kuinka se oli mahdollista? Nainenhan rakastaa vain yhtä miestä kerrallaan ja hän ei voinut erehtyä vaimonsa tunteista itseään kohtaan. Mutta mitä se siis oli, mitä salaperäistä ja selittämätöntä liikkui hänen ympärillään? Tai ahdistiko soittaja Karinia pyynnöillään? Mutta kuinka silloin oli selitettävissä, että Karin niitä sieti, ellei hän ollut puolestaan kiintynyt vieraaseen? Eihän nuoren rouvan olisi tarvinnut muuta kuin hämärästi viitata puolisolleen, niin tämä olisi ymmärtänyt. Ja miksei hän talon isäntänä ajanut pois tuota omituista miestä, joka oli tuppautunut tänne ja erottanut hänet vaimostaan niin että syvä kuilu oli auennut heidän välilleen. Mutta ei. Tahtomattaankin hän tunsi kiintymystä soittoniekkaan. Hänessä oli syntynyt sairas halu, jonka epäilys oli herättänyt, halu antaa vieraan vaikuttaa vaimoonsa, halu ikäänkuin kokeilla rakastetun puolisonsa uskollisuudella, mutta hän oli menehtyä tuota koetta seuratessaan, eikä hänellä kuitenkaan ollut voimaa sitä keskeyttää. Sitäpaitsi vaistosi hän syvimmällä, kaiken alla jotakin, jota hän ei voinut selittää, mutta joka vaimensi kaiken hänen toimintatarmonsa ja aivan kuin peloitti häntä.
Kun hän ajatuksissaan istui kalliolla kosken valtavasti pauhatessa ja kuun säteitten heijastuessa syksyn kirjavien lehtien pinnoilta, hiipi hänen korvaansa heikko, aavistuksellinen harpun sävel. Se oli niin vieno ja hukkui niin täydellisesti kosken kuminaan, että hän aluksi nosti vain päätään ja luuli erehtyneensä. Olisiko talosta asti kuulunut tänne soitto? Se oli tuskin mahdollista ja salihan oli aivan pimeä. Mutta sittenkin… Nyt erotti hän selvemmin… Äkkiä muisti hän kansan tarinan hiidestä, joka vuoressa soitti tuhatpillisiä urkuja, ja hän oli niin vaikutuksille herkässä mielentilassa, että kylmiä väreitä kiiti läpi hänen ruumiinsa. Sitten kiintyi hänen katseensa salin ikkunoihin, jotka kiilsivät kuutamossa, ja kirvelevä epäilys pisti hänen rintaansa. Tavaton tarmon ja toimintahalun puuska sai hänet yhtäkkiä valtoihinsa ja kiirein askelin lähti hän hiipimään taloa kohti. Hän kulki pensaiden ja hevoskastanjien varjossa ja pysähtyi salin ikkunan alle. Siinä hän viipyi kauan kuunnellen henkeä pidättäen. Mutta kaikkialla vallitsi yön ylhäinen hiljaisuus.
Yhtäkkiä rupesi häntä naurattamaan. Hyvä jumala, olipa tämä hassua! Kuka ihme olisi yöllä uskaltanut ruveta soittamaan aikeessa salata tekonsa. Jos harppua joku oli näppäillyt, niin varmaankin oli se hänen vaimonsa, joka ikävissään haaveili kuutamossa, odottaessaan häntä palaavaksi. Eihän hänellä enää ollut rahtuakaan loogillista järkeä!
Herra Vahlberg oli juuri aikeessa lähteä sisään, kun heikko kolina tunkeusi hänen korviinsa. Heti hänen hermonsa uudelleen jännittyivät ja hän kuunteli tarkasti… Kului pitkän aikaa, mutta yhä oli kaikki hiljaista, eikä mitään enää voinut erottaa. Tuskastuneena pyyhki herra Vahlberg hikeä otsaltaan ja päätti heittää sikseen yölliset seikkailunsa, kun etehisen ovi hiljaa aukeni ja tumma olento liukui äänettömästi yli verannan. Taitavasti solahti se ensin sambucuspensaiden, sitten hevoskastanjien varjoon, joka synkkänä sulki syliinsä soikioiden paleltuvat kukat. Sitten pääsi se kuusikujan pimeään suojaan.
Notkeasti herra Vahlberg puikkelehti yli nurmikentän, varjoja tarkasti seuraten. Hänen aikeensa oli ennen öistä vaeltajaa ehtiä siihen kohtaan, missä metsä loppui ja tie lähti kulkemaan yli pellon. Kun hän hengästyneenä saapui määräpaikalle ja kätkeytyi kuusen varjoon, kuuli hän tulijan tasaiset ja levolliset askeleet. Vieras astui kuun valomereen metsän pimennosta. Hänen päässään oli musta huopahattu ja päällään vanhat, liian suuret vaatteet. Kun hän sivuutti herra Vahlbergin, tunsi tämä Paul Orellin käskevät ja tarmokkaat kasvot ja kirkkaat silmät, jotka nyt loistivat kulmakarvain poskille ulottuvasta varjosta.
Orell kääntyi tehtaalle päin. Hetken aikaa liikkui herra Vahlbergin mielessä jonkinkaltaista ritarillista epäröintiä, mutta sitten kasvoi hänen uteliaisuutensa ja halunsa kerrankin päästä selvyyteen niin voimakkaaksi, että hän päätti seurata soittoniekkaa. Avonaisella pellolla ja kirkkaassa kuudan-hohteessa oli se kuitenkin vaikeata ja hänen täytyi lähteä kiertämään metsänreunaa pitkin. Sillä kohtaa, missä tehtaalta tuleva haara yhtyi kirkolle vievään maantiehen, pysähtyi Orell ja näytti kuuntelevan jotakin. Sitten poikkesi hän metsään ja katosi hetkeksi näkyvistä.
Kun herra Vahlberg pääsi lähemmäksi, huomasi hän lukuisia haamuja lähetty villaan. Kaikki he kerääntyivät Orellin ympärille, joka oli noussut kivelle ja kuiskaavalla äänellä puheli heille kiihkeitä sanoja, kuun valaistessa hänen tarmokkaita kasvojaan. Varovasti hiipi herra Vahlberg eteenpäin. Vihdoin saattoi hän jo kuulla.