— … Oi, jos te näkisitte sen vihreätakkisen joukon, kun se välkkyvin asein marssii vieraan maan kentillä! Jos te olisitte tunteneet sitä hurmiota ja vihan jumalaista loimua, joka syttyy, kun taistelutantereella saa seistä mies miestä vastaan ryssän kanssa, niin te häpeäisitte ryhtyä enää mihinkään työhön ja haluaisitte suin päin tappeluun. Meidän joukkomme on pieni, mutta koko maailma tietää siitä. Koko maailma tietää nyt, kuinka kallis meille vapautemme on ja että me ilomielin annamme henkemme sen saavuttaaksemme. Mutta tehkää joukkomme suureksi. Liittykää mukaan ja te saatte nähdä, että se pystyy siihen, mitä se nyt vasta uneksuu, pystyy karkoittamaan satavuotisen sortajamme rakkaan isänmaamme rannoilta. — Täällä te riitelette keskenänne ja haukutte toisianne, työläiset herroja, herrat työläisiä ja lihotte molemmat yltäkylläisyydessänne. Kohdistakaa vihanne ryssään, silloin se on oikeutettua. Se se riistää meiltä verona kaiken, mikä voitaisiin käyttää esimerkiksi työväen olojen parantamiseksi, se se kuljettaa parhaimmat miehemme vankilantyrmään. Ja entäs, kun sota on lopussa! Ikinä ei tämä kansa jaksa kantaa sitä verotaakkaa, joka sen niskoille silloin sälytetään. Ei, pojat! Nyt on yritettävä, nyt tai ei koskaan. Suoriutukaa matkalle, niin maamme teitä kerran vielä siunaa. Ja itsellennekin te teette siinä palveluksen. Kuka takaa, ettei ryssä vie teitä jo huomenna riveihinsä. Milloin tahansa saatatte joutua syömään Iivanan hapanta kaalia ja saamaan selkäänne. Mutta sitähän te ette tahdo, ette jumalauta! Eikö niin, pojat?
— Oikein päästelet, murisi joukko hillitysti.
— Montako teitä on? Yksitoista, no sekin on hyvä. Kolmen päivän päästä on siis jokainen sen henkilön luona, siinä paikassa ja sinä aikana kuin olen teille sanonut. Täältä on lähdettävä yksitellen, jotta ei suotta syntyisi epäilystä. Ja ottakaa sisu mukaanne, oikea suomalainen sisu, sen minä teille sanon. Puhukaa parhaalle ystävällenne ja viekää hänet myötä, vielä on aikaa. Ja onnea matkalle pojat! Me tapaamme pian, mutta ei täällä enää; minulla on muuta tehtävää, enkä voi tulla teidän kanssanne, vaikka kuinka haluaisin. Lyökää kättä joka mies, sillä me olemme tästä lähtien veri-veljiä. Me emme hellitä, ennenkuin Suomi on vapaa, tai sitten itse sorrumme. Eläköön Suomi ja kuolkoon ryssä!
— Eläköön! kuului niin voimakkaasti yön hiljaisuudessa, että puhuja säikähti.
— Hiljempaa, hitto vieköön! Me unohdamme innoissamme varovaisuuden.
Onhan nyt kaikki asiat selvillä, eikö niin?
— On, on.
— No sitten ei muuta kuin hesputei ja painakaa päälle pojat.
Nopeasti alkoivat varjot häälyä metsässä ja hajaantua kukin suunnalleen. Herra Vahlberg makasi kauan aikaa liikkumattomana siinä paikassa, mihin oli piiloutunut. Omituisia ajatuksia liikkui hänen mielessään, ja seuratessaan kotiin palaavaa soittoniekkaa mutisi hän itsekseen:
— Saksan mies!