Kustaa III.
— Mitä te mietitte, herra Orell? kysyi Karin Vahlberg kohottaen soikeita kasvojaan, jotka olivat koruompeluksen yli kumartuneina.
Soittoniekka, joka istui syvään vajonneena pehmeään nojatuoliin ja hajamielisen näköisenä tuijotteli läpi ikkunan, vastasi naurahtaen.
— Anteeksi rouva, mutta minä haukottelen. Minä en koskaan mieti.
Silloin kiintyy niin yhteen asiaan, ettei huomaa mitään ympäristöstä.
Minä näen ympärilläni niin paljon, etten ennätä mihinkään kiintyä.
Todellakin. Joka kerta kun olen yrittänyt ajatella, olen vaipunut
uneen.
— Te olette väsyksissä, huomautti herra Vahlberg omituisella äänellä kuvalehtensä takaa, jota hän haluttomasti selaili.
Jotenkin nopeasti vieras käänsi päätään ja hetken aikaa viipyi ruskeiden silmien tutkiva katse herra Vahlbergin kalpeilla kasvoilla.
— En suinkaan, mutta minun on ikävä, vastasi hän.
— Ahaa! Sitten te haaveilitte. Teidän kasvoillanne olikin niin kaukainen ilme. Joku ihastuttava neitonen varmaankin hymyili sieluunne, jatkoi Karin rouva.
— Olenko todellakin niin surkean näköinen? Minä luulin kasvoillani olevan hyvin tarmokkaan leiman, sillä olen tehnyt päätöksen.
— Ja minkä sitten, saako kysyä? huudahti rouva kulmakarvojaan kohottaen.